Kapea käytävä

Luin hiljattain Daron Acemoglun ja James Robinsonin kirjan Kapea käytävä. Taloustieteen nobelistit Acemoglu ja Robinson ovat aiemmin kirjoittaneet kirjan Miksi maat kaatuvat, joka on tätä jatko-osaa tunnetumpi. Se käsittelee nimensä mukaisesti sitä, mikä tekee valtiosta menestyvän, ja mikä taas johtaa taantumiseen tai jopa romahdukseen. Karkeasti yksinkertaistaen voi sanoa, että menestyvän valtion edellytyksiä ovat demokratia ja oikeusvaltio. Kirjassa on hyviä esimerkkejä siitä, että vierekkäin olevat valtiot tai alueet, joilla on käytössään samanlaiset luonnonvarat, ovat voineet historian saatossa mennä täysin eri suuntiin matkalla menestykseen tai rappioon.

Kapea käytävä havainnollistaa sitä tosiseikkaa, että tämä tie ei suinkaan ole yksisuuntainen, vaan demokraattinen maa voi helposti taantua diktatuuriksi. Historiasta, ja valitettavasti myös nykypäivästä, löytyy tästä lukuisia esimerkkejä. Demokratian voittokulun sijaan on olemassa kapea käytävä, jossa pysyäkseen valtion täytyy koko ajan ponnistella; tätä kutsutaan kirjassa punainen kuningatar -vaikutukseksi; termi tulee kirjasta Liisan seikkailut peilimaassa, jossa punainen kuningatar kehottaa Liisaa juoksemaan, jotta pysyisi paikallaan. Käytävän leveys riippuu siitä, kuinka suuri on valtion ja toisaalta yhteiskunnan vaikutus: jälleen karkeasti yksinkertaistettuna yhteiskunta pitää valtiota silmällä, ja tarvittaessa kahlittuna, jotta valtio ei pääse kehittymään diktatuuriksi tai toisaalta luisumaan anarkiaan.

Jos jätetään pois laskuista Venäjä, joka ei ole kapeassa käytävässä koskaan ollutkaan, oikeusvaltion alasajo on ehkä selvimmin näkyvissä Yhdysvalloissa. Poliittisesti nimitetyt tuomarit vahvistavat yksinvaltaisen presidentin räikeimmätkin perustuslain loukkaukset, vaalipiirirajoja piirrellään uudestaan, ja seuraavat vaalitkin todennäköisesti perutaan hätätilan varjolla. Samaa tapahtuu parhaillaan Nicaraguassa, mutta kukaan tuskin olisi vielä muutama vuosikymmen sitten odottanut sitä Yhdysvalloissa. Myös yliopistolaitoksen kimppuun on hyökätty ja rahoitusta leikattu ideologisista syistä aloilta, jotka eivät ole hallinnolle mieluisia.

Kuulostaako tutulta? Ministeri Rydmanin hiljattain tekemät ’arvioinnit’ rahoituksen saajista edustavat samanlaista ideologista hyökkäystä tiedettä ja tieteenharjoittajia kohtaan. En väitä, että Suomi olisi Yhdysvaltain tiellä, varsinkin kun yhteiskunta, tässä tapauksessa yliopistolaitos, on jo vastannut valtion mielivaltaisiin toimiin valittamalla asiasta hallinto-oikeuteen. Tilanne kannattaa kuitenkin tunnistaa, ja mielestäni se tulee myös nähdä osana yritystä horjuttaa yhteiskunnan asemaa valtion kustannuksella. Käytävän reunalla ei vielä olla, mutta jokainen askel siihen suuntaan on huolestuttava.

Yksi yhteiskunnan toimija, joka osaltaan tasapainottaa valtion valtapyrkimyksiä on ammattiyhdistysliike. Ja kuinka ollakaan, sitäkin vastaan on hyökätty, viimeksi poistamalla jäsenmaksujen verovähennysoikeus. Professoriliiton tapauksessa tällä ei ole ollut suurta vaikutusta jäsenmäärään, mutta suunta on silti selvä.

Asiassa voi kuitenkin nähdä jotain positiivistakin. Itse ainakin olen tämän mainion kirjan ja toisaalta hallituksen toiminnan myötä havahtunut siihen, että professoreina ja Professoriliiton jäseninä olemme itse asiassa demokratian ytimessä. Nämä asiat kannattaa pitää mielessä, ja haastaa vallanpitäjiä, jotta hekin näkisivät, mitä voi tapahtua, jos huonon kehityskulun annetaan jatkua. Vaalitkin ovat kohta tulossa.

Matti Alatalo

Teoreettisen fysiikan professori, Oulun yliopisto

Lue lisää kirjoittajalta