Kaarle Hämeri: Hyvinvointimme nojaa yliopistojen olkapäihin
5.10.2015
Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämerin Debatti-kirjoitus Kauppalehdessä 5.10.2015
Hyvinvointimme seisoo yliopistojen ja tutkimuslaitosten olkapäillä
Suomalaisen yhteiskunnan menestys perustuu suurelta osin laajaan ja korkeaan koulutukseen. Yliopistolaitos laajeni 1960- ja 1970-luvuilla ja yhteiskunta siirtyi korkean koulutustason aikakauteen. Valmistuksen ja kokoonpanon työpaikkoja siirtyy jatkuvasti muualle ja Suomen pärjääminen kansainvälisessä kilpailussa on yhä vahvemmin sidoksissa korkeaan koulutustasoon ja laadukkaaseen tutkimukseen. Suomen yliopistolaitos on vastuussa kaikkein korkeimmasta koulutuksesta. Yliopistot ja tutkimuslaitokset vastaavat kansainvälisen tason perustutkimuksesta ja siihen liittyvästä innovaatiotoiminnasta. Yliopistot ovat toimineet hämmästyttävän tehokkaasti useita keskeisiä verrokkimaita pienemmillä resursseilla ja pärjänneet silti tieteellisten mittareiden osalta hyvin. Suomessa kehitys on viime vuosina mennyt väärään suuntaan. Tähän on voinut vaikuttaa yliopistojen heikentynyt rahoitus, joka alkoi uuden yliopistolain jälkeisistä indeksikorotusten leikkauksista. Yliopistolain tultua voimaan vuoden 2010 alussa lain mukaista indeksikorotusta on kerran leikattu kokonaan ja kaksi kertaa puolitettu. Nämä muutokset ovat vähentäneet yliopistojen rahoitusta jo yli 200 miljoonalla eurolla. Panostus tutkimukseen ja koulutukseen on ollut menestysresepti ja luonut lisäarvoa, joka näkyy suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittymisessä ja pärjäämisessä kansainvälisessä vertailussa. Nämä panokset eivät ole olleet yhteiskunnan kuluerä, vaan niiden turvin on luotu työpaikkamme, kilpailukykyiset modernit yritykset ja lukuiset innovaatiot. Kustannukset menneinä vuosikymmeninä ovat tuoneet myöhempää hyvinvointia ja tässä aikaviiveessä piileekin ansa, johon niin moni päättäjä tuntuu astuvan. Kun panos ja tuotos eivät kohtaa ajallisesti on vaara, että keskitytään vain panoksen minimointiin ja unohdetaan, että samalla minimoidaan myös tulevaa tuotosta. Toinen yleinen harha liittyy ajatukseen päällekkäisyyksien karsimisista. Yliopistolaitoksen idea on Suomessa ollut ensisijaisesti korkean koulutuksen tarjoaminen maantieteellisesti kattavasti. Pärjääminen kansainvälisessä kilpailussa on nähty keskeisenä tavoitteena vasta parinkymmenen vuoden ajan. Yliopistojen toiminta ja siellä tehtävä tutkimustyö on kuitenkin aina perustunut kilpailuun. Suomalaiset professorit ovat joutuneet pärjäämään useissa kilpailuissa edetessään uralla ja myöskin tutkimusrahoitusta hakiessaan. Kilpailu itsessään johtaa vahvuuksien hakemiseen ja työnjakoon. Jos kahdelle ryhmälle samalla alalla riittää kilpailtua rahoitusta, ovat molemmat elinkelpoisia. Usein tutkimusryhmillä on myös toisistaan poikkeavat profiilit, vaikka toiminta ulkopuolisen silmin näyttääkin samankaltaiselta. Toisen ryhmän poistaminen hallinnollisilla toimilla vähentää kilpailua ja muuttaa toiminnan logiikkaa. Arvelen kotimaisen kilpailutekijän tuottavan tehokkuutta ja myös innovaatioita. Suomen hallitus näkee tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen kulueränä ja tarpeettomina päällekkäisyyksinä. Hallituksen tavoitteena on tasapainottaa valtiontalous leikkaamalla yliopistojen ja tutkimuslaitosten kuluja sekä kasvattaa vientiteollisuuden kilpailukykyä siirtämällä tutkimus ja koulutus suoremmin osaksi valtion ja teollisuuden arvoketjuja. Keinoja ovat koulutustason laskeminen, tutkimusalojen ja tutkijoiden määrän vähentäminen ja tutkimusaiheiden voimakas ohjaaminen yliopistojen ulkopuolelta erilaisilla profilointihankkeilla. Hallitus toteuttaa näkemystään vähentämällä rahoitusta. Valitun toimintamallin uskotaan tuottavan menestyvän, osaavan, yritteliään ja innovatiivisen Suomen, jonka velat muuttuvat tuotoiksi. Valitettavasti toiminta uhkaa johtaa aivan toisenlaiseen suomalaiseen todellisuuteen. Vapaa tutkimustoiminta näivettyy resurssien häviämiseen. Parhaat tutkijat siirtyvät ulkomaille ja kansainvälisyytemme jää keskinkertaiseksi. Kansan sivistystaso alenee ja yhteiskunta muuttuu suvaitsemattomaksi ja kapeakatseiseksi. Yritykset eivät löydä luonnollisia yhteistyötahoja perustutkimuksen parista ja innovaatiot tehdään muissa maissa. Tulevaisuus ei näytä juuri nyt valoisalta. Yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa on tulevaisuutemme osaavana kansakuntana.
Kaarle Hämeri Professori, Helsingin yliopisto Puheenjohtaja, Professoriliitto |
