Opetuskieli on kuohuttanut opiskelijalakkoihin ja katutappeluihin
Kirjoittaja emeritaprofessori Katri Karasma
Helsingin Aleksanterinkadulla nuoret miehet ottivat mittaa toisistaan – kyse ei ollut jalkapallohuliganismista vaan opetuskielestä. Punakeltaiset Svenska Dagen -merkit ja sinivalkoiset Hakkapeliitta-merkit ärsyttivät toisiaan niin paljon, että kiista äidinkielestä muuttui nyrkkitappeluksi. Opiskelijat olivat jo aiemmin pitäneet luentolakkoja ja marssineet Snellmanin patsaalle vaatimaan yliopiston suomalaistamista.
Ehkä yllättää, että nämä katumellakat olivat jatkumoa kamppailulle, joka alkoi yli sata vuotta aiemmin – taistelulle siitä, millä kielellä Suomessa saa oppia. Suomen kielellä ei ole enää uhkana venäjä eikä ruotsi vaan englanti. Vanhojen uhkien voittaminen on hyvä palauttaa mieleen.
Pitkä tie suomen kielen opetuskieleksi
Ensimmäisenä vaatimuksen esitti A. I. Arwidsson jo 1821 lehdessään Åbo Morgonblad. Se lakkautettiin perustamisvuotenaan, joten hän ei ehtinyt aloittaa riittävää taistelua. Todellinen taistelija oli sen sijaan Johan Vilhelm Snellman. Hänen lehtensä Saima pysyi pystyssä kaksi vuotta. Hän kirjoitti joka numerossa kansallisen kulttuurin ja kansalliskirjallisuuden välttämättömyydestä. Hän aloitti puheen opetuskielen tärkeydestä 17.4.1845 kirjoittamalla, että suomenkieliset ”voivat harvoin hyötyä opetuksesta alkeiskoulussa, koska se välitetään kielellä, jota he eivät ole koskaan oppineet ymmärtämään. Siksi täytyy ruotsin alemmassa alkeiskoulussa kuulua opetusaineisiin ja jakaa opetus suomeksi.”
Snellmania pidettiin liian radikaalina ja hän sai olla syrjässä, kunnes kenraalikuvernööriksi tuli suomen kielen suosija Fredrik Vilhelm Berg 1855. Berg toimitti Snellmanille hakemuksetta keisarin nimityksen siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi Helsingin yliopistoon. Hän tuli hyvin toimeen Aleksanteri II:n kanssa ja sai tämän hyväksymään 1863 kieliasetuksen eli kielireskriptin, jonka mukaan suomen kieli tulisi tasavertaiseksi ruotsin kanssa asteittain 20 vuoden kuluessa. Ruotsinkielinen virkamiehistö vastusti uudistusta. Jarrutuksen vuoksi asetus tuli täysimääräisesti voimaan vasta vuonna 1902.
Keisarit olivat välillä vapauttajia, välillä kahlehtijoita – ja usein kumpaakin yhtä aikaa. Aleksanteri I lupasi liittää Suomen autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Hän lupasi säilyttää Suomen entiset lait, uskonnon sekä säätyjen vapaudet ja oikeudet. Historioitsijat selittävät hänen nostaneen Suomen kansakuntien joukkoon. Hän ei kuitenkaan puhunut kansakunnasta vaan vain asukkaista. Kukin keisari on joutunut tulkitsemaan oman ajattelunsa, avustajiensa sekä aikakautensa vapaamielisyyden ja venäläistämisen ristiriitaisuuksien paineessa toimintansa mahdollisuuksia. Kaikilla keisareilla aina Aleksanteri I:stä lähtien oli uudistamissuunnitelmia, mutta he joutuivat luopumaan niistä. Kaikki joutuivat pelkäämään vallankumouksellisten aatteiden ja asenteiden leviämistä kansan keskuuteen. Missä määrin Suomi saisi pysyä erillään ja autonomisena Venäjästä, oli kiperä kysymys. Siihen hallitsijoiden asenne muuttui vuosisadan loppua kohden ja uuden vuosisadan alkupuolella.
Vaikka Aleksanteri I antoi itsestään vapauttajakeisarin vaikutelman pitäessään valtiopäivät ja tehdessään matkoja uudessa suuriruhtinaskunnassaan, oli hänelläkin heti kääntöpuolensa. Hän tapasi A. I. Arwidssonin Iisalmen pappilassa ja keskusteli kansanrunoista ihailevaan sävyyn. Kuitenkin hän lakkautti Arwidssonin lehden, erotti hänet yliopistosta ja ajoi maanpakoon. Hän ei perustanut suomen kielen opettajan virkaa, vaikka ylioppilaat anoivat sitä. Tosin Nikolai I perusti semmoisen Helsingin yliopistoon 1828, hyväksyi Gymnaasi- ja koulujärjestykseen suomen kielen oppiaineeksi 1843 ja perusti suomen kielen ja kirjallisuuden professorin viran 1851. Aleksanteri II:ta pidetään vapautuksen ja toivon keisarina, sillä hän kohotti suomen kielen opetuskieleksi 1856, allekirjoitti kielireskriptin 1863 ja oli myötämielinen suomenmielisille. Aleksanteri III:n aikana alkoi varovaisuuden ja venäläistämisen aika.
Suomen autonomian ajan kenraalikuvernöörit vaihtelivat suomenmielisistä uudistajista ankarimpiin sortopolitiikan toteuttajiin. Heidän toimensa vaikuttivat ratkaisevasti suomen kielen nousuun opetuskieleksi ja osaksi hallintoa, mutta myös nostattivat kielipolitiikan ja autonomian puolustamisen kansalliseksi kysymykseksi. Tämä jännite huipentui Bobrikovin sortopolitiikkaan ja sitä seuranneeseen suurlakkoon, joka käynnisti lopulta Suomen itsenäistymisen polun.
Koulun kahden opetuskielen käytön käänteet
Ensimmäisessä yleisessä kouluopettajien kokouksessa 1863 kannatettiin kaksikielistä opetusta, jotta oppilas oppisi kouluaikanaan käyttämään sekä suomea että ruotsia puheessa ja kirjoituksessa. Pääpainon piti olla suomen kielen oppimisessa. Kasvatus- ja opetusopin professori Z. J. Cleve ehdotti keisarille lähettämässään kirjelmässä, että ”opettajat, jotka haluavat ja pystyvät siihen, saisivat opettaa suomeksi niin monessa aineessa, kuin tahtovat, jotta täten suomen kieli häiriöttä pääsisi vähitellen oikeuksiinsa ja ruotsalaiset oppilaat saisivat tilaisuuden hankkia suuremman käytännöllisen taidon siinä kielessä, joka varsinaisesti kuuluu kansalle”. Kaksikielisyyden tuuli kääntyi kuitenkin nopeasti.
Cleven johtama oppikoulukomitea 1865 olikin jo osittain luopunut kaksikielisen opetuksen kannattamisesta. Sen mietinnössä oli esitys, että alaluokilla opetuskielenä tuli olla yksinomaan äidinkieli, mutta yläluokilla voisi joitakin aineita opettaa toisella kotimaisella kielellä. Komitean mielestä oli syrjäytetty opetusopilliset näkökohdat, kun oli vaadittu, että molempia kieliä oli käytettävä opetuksessa rinnakkain.
Cleven pitämässä toisessa yleisessä opettajainkokouksessa 1867 keskusteltiin edelleen opetuskielestä. Paikalla oli 120 opettajaa eri puolilta Suomea. Yksittäisten opettajien kannanotot on kirjattu muistioon. Yliopettaja Melander yhtyi komitean ehdotukseen. Hän esitti, että on mahdotonta opettaa oppilaille kahta äidinkieltä. Pitää olla vain yksi äidinkieli. Lehtori Eurén yhtyi komiteaan ja edelliseen puhujaan. Lehtori Blomstedt oli kokeillut molempia kieliä osittaisessa opetuksessa. Se oli tuottanut sekaannusta. Se repii nuoren tietoisuuden ja sielun. Koulutus on keskittyneempää, kun se on yhdellä kielellä. Lopputuloksena oli, että kokous halusi siirryttäväksi yhteen opetuskieleen niin pian kuin mahdollista.
Kaksikielinen opetus lakkautettiin 1870-luvun alussa. Vuoden 1871 asetuksessa opetuskielestä määrättiin, että oppikouluissa on yksi ainoa opetuskieli, joko ruotsi tai suomi. Suomen kaksikielisyyttä ei siis pystytty ylläpitämään koulussa. Se olisi vaatinut kielikylpyä. Ajatus oli silloin tuntematon.
Katutappeluja ja opiskelijalakkoja
Vuosisadan vaihteessa suomen kielellä perusopetuksensa saaneiden opiskelijoiden määrä ylitti ruotsinkielisten määrän. Ruotsi pysyi kuitenkin vielä kauan yliopiston professorien ja muiden opettajien pääkielenä ja pääasiallisesti käyttämänä opetuskielenä. 1920-luvulla suomalaisuus parani yliopistossa, mutta epäkohtana oli, että suomenkielistä opetusta saattoi antaa opettaja, joka ei osannut suomea.
Ylioppilaat jättivät valtioneuvostoon adressin, jossa toivottiin yliopiston suomalaistamista. Allekirjoittajia oli yli 3 000. Esityksiä tehtiin lukuisia eduskunnan toimielimiin ja toisaalta yliopiston konsistorille. Kun eduskunta-aloite ei tuottanut tulosta, opiskelijat olivat luentolakossa 22.–27.2.1932. Seuraavana vuonna 1933 ylioppilaat järjestivät mielenosoituskulkueen Snellmanin patsaalle ja pitivät kahden viikon lakon.
Helsingissä oli 1933 Svenska Dagenin (6.11.) tienoilla useita päiviä kestäneitä kahakoita ruotsin- ja suomenkielisten välillä. Ruotsinkielisten punakeltaiset merkit ärsyttivät suomenkielisiä, jotka pitivät Hakkapeliitta- ja Suomi suomalaiseksi -merkkiä. Nuorukaisten välille tuli tappelunujakka Aleksanterinkadulla. Levottomuudet laajenivat Hufvudstadsbladetin toimistolle, Ruotsalaiselle teatterille jaa eduskuntatalolle useina iltoina 1933 ja 1934. Väkijoukon taltuttamiseksi hälytettiin poliiseja. Pidätettyjä oli useita kymmeniä nuoria ja jo työssä käyviä aikuisia. Kielikiistat jatkuivat valtiopäivillä ja vasta vuonna 1937 ratkaistiin kysymys Helsingin yliopiston opetuskielestä suomen hyväksi.
Vaikka suomen kielellä äidinkielenä on oppiaineena hyvä asema koulussa, sillä ei ole yliopistossa oppiainestatusta. Tilanteen korjaaminen vaatisi opettajien koulutuksen uudistamisen.
Lähteet
Arwidsson, Adolf Ivar. 1909. Tutkimuksia ja kirjoitelmia. Suomentaja Severi
Nuormaa ja Edv. Rein. SKS.
Förhandlingar vid Andra Allmänna Skolläraremötet i Finland. 1867. Utgifne af Carl Joh. Lindeqvist. Finska Litteratur-sällskapets tryckeri.
Gymnaasi- ja Koulujärjestys Suomen Isoruhtinanmaalle. Annettu 6 p. Marraskuuta 1843.
Gymnaasi- ja Koulujärjestys Suomen Isoruhtinanmaalle. Annettu 7 p. Huhtikuuta 1856.
Hanho, J. T. 1955. Suomen oppikoululaitoksen historia II 1809–1872. WSOY.
Heiskanen, V. A. 1935. Yliopistokysymyksen oikea ratkaisu. Suomalaisuuden liitto.
Karasma, Katri 2025. AIKKA-puu ja tekoäly. United Press.
Snellman, Johan Vilhelm 1928-31. Kootut teokset I-XII. Suomentajina J. E. Salomaa, Heikki Lehmusto, Yrjö Kivimies, Erik Ahlman, J. Hollo, Yrjö Ora, Juho Tervonen ja Lauri Viljanen.
Stenius, Martti. 1938. Suomen koulujen isä I-II. 1938. Tyrvään kirjapaino oy.