Kansainvälistä vai englanninkielistä?

Suosituksia Janne Saarikiven ja Jani Koskisen selvityksestä

Yliopistolain 11 §:n sanamuoto ei suoraan edellytä, että kaikki kandidaatin ja maisterin tutkintoihin johtavat koulutusohjelmat ja niiden pääaineet tulisi olla suoritettavissa kokonaan tai pääosin suomeksi. Laki ilmaisee kuitenkin sen, että muut kielet on tarkoitettu täydentämään yliopiston pääasiallisia lakisääteisiä opetus- ja tutkintokieliä. Muiden kielten käyttö ei kuitenkaan saisi olla niin laajaa, että suomen kielen asema opetus- ja tutkintokielenä syrjäytyy.

Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi dosentti Janne Saarikiveltä selvityksen, jonka tavoitteena oli muun muassa kielikäytänteiden tutkiminen opetuksessa, tutkimuksessa ja työyhteisön arkipäivässä. Selvitys on erittäin tervetullut valaisemaan kielikäytänteitä yliopistoissa, sillä niistä keskustellaan tänä päivänä usein sekä työelämässä että professorikollegoiden tapaamisissa, mutta tuoretta selvitykseen pohjautuvaa tietoa ei ole ollut saatavilla. Nyt valmistunut raportti paikkaa tämän aukon kielikäytännekeskusteluissa.

Vaikka oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat antaneet useita päätöksiä, joiden mukaan kansalliskielisen toiminnan tulisi olla yliopistoissa ensisijaista, päätökset eivät näyttäisi muuttaneen yliopistojen kielikäytänteitä. Selvityksen mukaan käytännössä englantia käytetään opetuksessa enemmän kuin ruotsia, ja julkaisutoiminnassa enemmän kuin suomea ja ruotsia yhteensä. Mitä siis pitäisi tehdä kansalliskielten aseman turvaamiseksi ilman, että kansainvälistyminen vaarantuu? Selvityksessä on esitetty useita suosituksia, joiden noudattaminen saattaisi tukea tätä päämäärää. Nostan tässä esille niistä joitakin.

Selvityksen mukaan suomenkielisten opiskelijoiden ja opettajien kielelliset oikeudet ja velvollisuudet tulisi tarkentaa ja määritellä siten, että ne tukevat kansalliskielten asemaa. Kansalliskielillä koulutettavien opiskelijoiden ja kansalliskielillä opettavien yliopistonopettajien määrän tulisi olla riittävän suuri esimerkiksi kaikkia työmarkkinoiden tarpeita varten. Samaten kansainvälisesti rekrytoiduille yliopistonopettajille tulisi asettaa velvollisuus opiskella kansalliskieliä ja tuettu mahdollisuus tehokkaaseen opiskeluun. Näiden suosituksien osalta selvityksessä pidetään mahdollisena niiden kirjaamista jopa yliopistolakiin tai vaihtoehtoisesti yliopiston omiin linjauksiin tai sopimuksiin.

Kansainvälisiin opiskelijoihin liittyen selvityksessä ehdotetaan kansalliskielten opetuksen lisäämistä kansainvälisiin maisteriohjelmiin ja taloudellisia kannustimia niille opiskelijoille, jotka hankkivat kansalliskielen taidon. Tätä voitaisiin tukea kannustamalla kansainvälisiä opiskelijoita opiskelemaan kansalliskieliä heti opintojen alussa tai jopa ennen sitä esimerkiksi etäopintoina jo ennen maahantuloa.

Selvityksessä pidetään mahdollisena kansalliskielien turvaamisen kannalta myös niiden käytön sisällyttämistä OKM:n ja Suomen Akatemian rahoitusmalleihin. Tämä voitaisiin tehdä lisäämällä kansalliskieliseen opetukseen ja julkaisemiseen kannustavia ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden huomioivia rahoitusperusteita.

Yliopisto-opintojen osalta selvityksessä esitetään, että kansalliskielen terminologian hallinta tulisi pystyä osoittamaan opinnäytteissä. Samaten tutkijakoulutuksen tutkintovaatimuksiin (tohtoritasolle) tulisi lisätä ammattiyhteisöviestintää, oppimateriaalien valmistamista, tieteen popularisointia ja muuta sellaista kirjoittamista, joka ei tähtää varsinaisten tiedejulkaisujen tuottamiseen, vaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Monikielisyyden ja kielitietoisuuden kysymyksiin perehdyttäviä opintoja tulisi kaikissa tutkintorakenteissa sisällyttää viestintäopintoihin. Lisäksi sen sijaan, että yhden osallistujan vuoksi pidetään englannin kielellä kokonaisia opetustilanteita tai hallinnollisia kokouksia, tilaisuudet tulisi järjestää rinnakkaiskielisesti siten, että kaikki puhuvat sitä kieltä, mitä haluavat, ja tarvittaessa järjestettäisiin tulkkausta tai muuta apua.

Viimeisenä suosituksena selvityksessä esitetään, että kansalliskielisen tiedejulkaisemisen rakenteita tulisi korjata. Kansalliskielinen tieteellinen julkaiseminen on osa globaalisti ainutlaatuista kielellistä infrastruktuuria, ja sen tulisi olla yhteiskunnan tukemaa. Suomenkielistä tutkimuskirjallisuutta tuottavien seurojen ja muiden julkaisijoiden tulisi voida hakea julkisia varoja suomen- ja ruotsinkielisen tietovarannon lisäämiseen. Tieteellisen kirjallisuuden ja tietokirjallisuuden kirjoittamiseen kansalliskielillä ja kääntämiseen kansalliskielille olisi suunnattava nykyistä enemmän voimavaroja. Samaten tulisi pohtia kansalliskielisen kirjallisuuden valtiollisen edistämissäätiön tai vastaavan erillisen rahoitusjärjestelmän luomista.

Tämä blogikirjoitus on vain lyhyt yhteenveto laajasta selvityksestä. Koska aihepiiri liittyy kuitenkin tänä päivänä jokaisen professorin työhön, se toivottavasti herättää keskustelua. Jos kiinnostuit aiheesta, kannattaa perehtyä raporttiin kokonaisuudessaan yksityiskohtaisemmin:

Teija Laitinen

Laskentatoimen professori, Vaasan yliopisto; Professoriliiton varapuheenjohtaja

Lue lisää kirjoittajalta