Opetuksen ja ohjauksen vallankumous ‒ nähty!
Kirjoittanut
Maria LähteenmäkiKuka muistaa vielä jonot professoreiden vastaanotoilla, suulliset kokeet, täydet luentosalit, lauantain tenttipäivät, kirjavakantiset opinto-oppaat ja harmaat opintokirjat, joihin koottiin kursseja pitäneiden opettajien hyväksynnät? Kuka muistaa aineistojen keruussa tarvitut reikäkortit ja kortistot, luentokansiot, kirjastojen ja arkistojen käsin kirjoitettavat tilauslomakkeet, reistailevat kopiokoneet, manuaaliset kirjoituskoneet, valkoisen peittolakan, leikkaa ja liimaa -metodin? Kuka muistaa oluenhuuruisen opiskelijakulttuurin, hiipuvan radikalismin, elokuvakerhot, osakuntajuhlat ja villit neuvostomatkat?
Yliopistokampusten toimintakulttuurin vallankumous tapahtui lyhyessä ajassa, 1970‒1980-luvun taitteesta 2020-luvulle. Näin jälkikäteen arvioituna muutos on ollut järkyttävän perusteellinen. 40 vuotta sitten laitokset kuhisivat elämää, jokaisella professorilla oli kaksi vastaanottoa viikossa, kuin myös apulaisprofessoreilla, kanslistilla, amanuenssilla ja assistenteilla. Ainejärjestön huoneen ja opettajien kahvilan ovet kävivät tiuhaan. Tärkein viestintäkanava oli laitoksen ilmoitustaulu, jonka edessä parveili aina väkeä. Opetuksen ja salien muutokset luettiin sieltä, kuin myös tenttinsä läpäisseiden ja hylyn saaneiden nimet sotuineen ja arvosanoineen. Penaalin terävimmät kynät tunnistettiin jo varhain.
Kun 1980-luvulla opiskelijat saivat käyttöönsä ensimmäiset mikrotietokoneet, lerppukoneet, silmissä näkyi sinisiä laatikoita päivän päätteeksi – niin kellertäviä näytöt olivat. Pian lerput korvattiin korpuilla, ja kohta jo disketeillä ja muistitikuilla, ja eipä aikaakaan, kun failit lähetettiin pilveen. Emeritus professorit tippuivat viimeistään tässä vaiheessa kyydistä englanninkielisten väännösten ja alati vaihdettavien salasanojen viidakossa. Teknologian riemumarssia todistettiin kaupunkikuvassakin, kun ureanhajuiset puhelinkopit revittyine luetteloineen alkoivat kadota kadunkulmista. Ilolla tervehdittiin myös kaukopuhelujen kalliiden tilausten jäämistä historiaan. Melkoinen askel viestinnässä otettiin siirryttäessä Nokian kannettavien NMT-puhelimien aikaan. Ensimmäiset versiot olivat niin raskaita kannettavia, että niitä pidettiin vain automatkoilla. Jos jo powerpointin opettelu vei vanhemmilta opettajilta aikansa, nuoremmat omaksuivat sähköpostin käytön kevyesti. Mitä nyt historioitsijat huusivat katoavien kirjekokoelmien perään. Maapostissa kulkeneet viestit tyrehtyivät ja nettilehtien ilmestyminen itketti paperimiehiä. Joulukortitkin vaihtuivat hymiöihin. Kaiken tämän me omaksuimme ilman kritiikin häivää, kiireellä, innostuneina. Tulevaisuuden loistava historia häämötti mielissämme.
Mutta oliko ennen yliopistolaisten elämä parempaa? Kaipaammeko tuhruisia monistenippuja, tussin vinkunaa piirtoheitinkalvolla? Kännytöntä elämää? Kahden kanavan televisiota? LP-levyjä ja c-kasettia? Arrogantteja herra professoreita? Kekkosen yksinvaltaisuutta? Naisten syrjimistä? Emme kaipaa. Kyllä, ennen oli huonommin, nyt on paremmin. Mutta sittenkin, yhteisöllisyyden nostalgia nostaa nokkaansa.
Seuraan työhuoneeni ikkunasta tuiskun hämärtämää kampusta, ja havahdun: säästä huolimatta näen kampuspihalla paljon opiskelijoita, huput päässä, tennarit jalassa he siirtyvät saleista kirjastoon, kirjastosta kuppilaan, kuppilasta seminaareihin. Hurraa! He ovat palanneet. Vaikka maailmanmeno kampuksilla on muuttunut opiskelun ja opetuksen teknologian kehittymisen myötä valtavasti, opiskelijat ovat edelleen sosiaalisia, opinhaluisia, tulevaisuuteen katsovia. Puhe heidän jäämisestään bokseihinsa koronarajoitusten laiskottamina, ei näytä pitävän paikkaansa. Kukahan sellaista mielikuvaa haluaa pitää yllä ja miksi? Kampukset kaipaavat enää meitä professoreita ja opettajia. Tervetuloa takaisin!
Mainio kirjoitus. Jos verrataan nyky-yliopiston ja vaikka 1990-luvun yliopiston hyviä ja huonoja puolia, on saldo vahvasti miinusmerkkinen. Pahinta on ollut demokatian alasajo (kolmilkantademokria toimi kohtuullisen hyvin), vallan keskittäminen johtajille. Rekrytoinnessa korostuu ”kokonaisvaltainen harkinta” eli käytännössä johtajien suosio. Lisäksi johtajavaltaisuus mahdollisti 2016 ylimitoitetut leikkaukset. Tutkintojen laatu on heikentynyt, kun opetusta on karsittu ja valinnan mahdollisuuksia vähennetty. Yliopistojen autonomia on de facto kaventunut, ja siitä on tullut ”johtajien” autonomiaa yhteisön jäsenistä. Summa summarum: demokratian alasajon sivutuotteena kollegiaalisuus on romuttunut ja työhyvinvointi heikentynyt. Pelon ilmapiirissä ei synnyt kriittistä keskustelua, eivätkä innovatiiviset avaukset kukoista johtajien alaisuudessa. On surkeaa, millaiseen ahdinkoon yliopistot ovat ajautuneet. Yksikään rehtori ei uskalla nousta vastarintaan OKM.n tuhoisaa politiikkaa vastaan. Saati, että yliopistot vaatisivat yhdessä käännettä yliopistopolitiikkaan. Sääli ja häpeä!