Vähemmistöjen vähemmistöt: kuka niitä uskaltaa tutkia?
Kirjoittanut
Maria LähteenmäkiProfessorin työajasta kuluu noin kolmannes tutkimukseen, joka pitäisi olla avointa, vapaata painostuksesta ja maalittamisen pelosta. Aina näin ei kuitenkaan ole. Viattomalta kuulostava vähemmistöjen vähemmistöjen eli vähemmistöjen sisäisten ristiriitojen tutkimus on yksi vältetyistä aroista aiheista, suorastaan tabu.
Vähemmistökulttuurien tutkimuksia hallinnut bipolaarinen tulokulma (kuten alistavat tulokkaat vs. alistetut alkuperäisasukkaat) on ollut omiaan jättämään pimentoon vähemmistöjen keskinäisen ja monta kertaa yhteisöjen sisäistä elämää hyvinkin haavoittavan ja vahingoittavan valtataistelun. On lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka etnisten vähemmistöjen sisäinen taistelu on ollut lähes väistämätön seuraamus kolonialismin purkamisprosesseista. Toisinaan pitkällisetkin valtataistelut imevät vähemmistöjen kulttuurivarantoa niiden omaksi tappioksi.
Kriisiytyvät heimot
Ilmiö on kansainvälinen sekä sisäisten valtataistelujen että tutkijoiden vaikenemisen kulmasta katsottuna. Yksi maaesimerkki jälkikoloniaalisesta eli valkoisten kulttuurisen vallan kritiikistä voimaantuneesta kansanliikkeestä on Namibia, jossa olen tehnyt kollegojeni kanssa kenttätöitä. Siellä valkoisen vähemmistön (etenkin saksalaisten) valta-asemaa on saatu heikennettyä muun muassa syrjimällä heitä etnisin perustein yliopisto- ja hallintovirkojen täytöissä, tuhoamalla tai siirtämällä syrjään heidän valtakautenaan (1800–1900-luvun taitteessa) pystytettyjä muistomerkkejä ja muuttamalla alueiden, kaupunkien ja kylien nimiä seudun afrikkalaisten alkuperäisasukkaiden käyttämiksi nimiksi. Niinpä esimerkiksi maan koilliskulman eli tutkimusalueemme saksalaiselta kreiviltä saama nimi Caprivi muutettiin Zambesiksi seudun valtajoen mukaan. Palauttaminen tekee kipeää, mutta kipu oli paljon suurempi silloin kun valkoisten valtaa rakennettiin, ajattelee moni tutkijakin.
Valtataistelu ei kuitenkaan ole maassa rajoittunut valkoiset (2 %) vastaan afrikkalaiset (93 %) ja värilliset (5 %) akselille, vaan taistelun tuoksina on siirtynyt kiihkeänä myös lukuisten heimojen keskinäiseksi poliittistaloudelliseksi heimokamppailuksi vallasta. Onhan maa tunnettu enemmistönä olevien owambojen valtiollisesti ja kulttuurisesti hallitsevasta roolista, mutta näkyviin ponnistavia ja myös ilmaisuiltaan rikkaita heimokulttuureja on vähemmistöinä olevilla himboilla, damaroilla, namoilla, saneilla ja hereroilla. Tilanne on niin pahasti kärjistynyt, että julkisuudessa vaaditaan tribalismin eli heimolaisuuden hillitsemistä koko valtiolle vaarallisena kehityssuuntana: ”Kun heimosodat puhkeavat, on jo liian myöhäistä pelastaa maa.”
Karjalaiset ja saamelaiset: Sisäänpäin kääntyvät vähemmistöt?
Vähemmistöjen sisäisiä valtakamppailuja on pienemmässä mittakaavassa nähtävissä myös Suomessa. Sitä on ilmennyt muun muassa puhuttaessa monitaustaisesta karjalaisuudesta (paikkakarjalaisuus/siirtokarjalaisuus kontra kielikarjalaisuus): kenen kieltä elvytetään, kenen vaatepartta pidetään oikeana ja kuka saa olla karjalaisen kansanliikkeen manifestoija. Jyrkän etnopoliittisen linjan, kielikarjalaisten vähemmistön, mediajulkisuuden ylittänyt ulostulo eli Lönnrothin patsaan töhriminen lokakuussa 2024 punaisella maalilla ja suomalaisen kansallissankarin leimaaminen kolonialistiksi ei saanut karjalaisenemmistön hyväksyntää. Kuvien kaatamisella ja muistomerkkien sabotoinnilla osoitetaan ylemmyyttä ja kohteena olevan kulttuurin keinotekoisuutta. Ruskiemustu-kollektiivin töhrimisakti indikoi kansanliikkeen retoriikan ja toimintatapojen kansainvälistymistä ja radikalisoitumista, mutta myös liikkeen hiljaista sisäistä kiehuntaa ja valtataisteluun ryhmittymistä. Tuleva näyttää, eteneekö karjalaisten sisäinen jännite samaan kuin Lapissa.
Nimittäin karjalaisia paljon julkisempaa ja aggressiivisempaa valtakamppailua on käyty saamelaisten taloudellispoliittisesta asemasta (saamelaiset vs. Suomen valtio), mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sanailu on kiihtynyt saamelaisten sisäisiksi mittelöiksi. Perinteisesti hallitseva, hierarkian ylärappusilla ollut ja yhäkin oleva saamelaiskulttuuri on pohjoissaamen kielialueen eli Ylä-Lapin tunturisaamelaisten 1700-luvun ylirajaisesta poronomadismista pitkälti ammentava kulttuuri. Poronhoitajien kulttuurista valta-asemaa on vahvistanut aina 1970-luvulle asti se, että mm. Ruotsissa saamelaisiksi laskettiin virallisesti tuohon saakka vain poronhoitajasaamelaiset. Osin tämän takia valtaväestö yhdistää saamelaisuuden useimmiten juuri poronhoitoon, jota harjoittaa pääelinkeinonaan enää vain kymmenisen prosenttia Suomen saamelaisista.
Ylä-Lapin porosaamelaisten hegemoniaa lähtivät menestyksellisesti haastamaan Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten sekä aikanaan Ylä-Lapista seudulle muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset. Inarinsaamelaisen kulttuurin voitonmerkiksi nostatettiin hieno saamelaismuseo Siida keskelle Inarin kirkonkylää. Aivan viime vuosina omaa kulttuuriaan on päässyt esittelemään julkisuudessa pitkään syrjitty ja vaiettu ortodoksinen, Kuolasta muuttaneiden saamelaisjälkeläisten kolttakulttuuri. Aivan viimeisimpänä ovat kentälle työntyneet Keski-Lapin (vanhojen Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Kuusamon ja Maanselän lapinkylien) metsäsaamelaisten jälkeläiset. He ovat yrittäneet vahvasti saada jalansijaa alkuperäiskansan kulttuuriperheessä, mutta he ovat joutuneet tähän mennessä jäämään odottelemaan kulttuurikodan ulkopuolelle. Lunkkaa perhekotaan ei ole avattu syystä, että tulijat eivät omaa enää kuin muutamia virkkeitä omasta vanhasta kielestään, keminsaamesta. Vaikka tulijoilla on esiteltävänä vero-, maa- ja henkikirjojen historialliset todisteet kuulumisestaan keskisen Lapin varhaisempien tunnettujen alkuperäisasukkaiden pitkään sukulinjaan, heidät käännytetään kulttuurin omijat -haukuin ja mitätöinnin saattelemina matkoihinsa.
Tutkijan näkökulmasta katsottuna ikävän kohtelun taustalla on nykyisen virallisen saamelaismääritelmän painottuminen kieleen: saamelaisperheeseen pyrkijän on osoitettava, että joku hänen 1800-luvun lopun esivanhemmistaan puhui jotain saamen kieltä äidinkielenään. Toisin kun julkisuudessa on painotettu, määritelmää on kuitenkin retusoitu jo vuonna 1996 niin, että yksi saamelaiskriteeri on, että henkilö ”on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa.” Eli keskisen Lapin metsäsaamelaisten tulisi nykyisen saamelaiskäräjälain mukaan päästä moniääniseen saamelaisperheeseen. Vähemmistön vähemmistön radikaali siipi ei kuitenkaan halua hyväksyä tätä. Sisäisissä taistoissa juuri porosaamelaisen kulttuuriperinnön kantajilla on eniten pelissä, ja he ovatkin olleet kaikista aktiivisimpia torppaamaan metsäsaamelaisten pyrkimykset vaatimalla saamelaiskäräjälain uudistamista niin, etteivät metsäsaamelaiset enää jatkossa pääsisi äänestämään saamelaiskäräjävaaleissa eikä edustamaan saamelaisia.
Suomalainen pirstaloituva ja himmenevä kulttuuri
Mitä taas tulee suomalaiseen kulttuuriin, sekään ei ole muuttumaton eikä liioin ikuinen. Suomalaisuus on vähemmistö itämerensuomalaisten ryhmässä ja vähemmistön vähemmistö pohjoismaisessa kulttuuriperheessä ja eurooppalaisten sukukunnissa sekä suorastaan häviävän pieni kulttuuripiiri läntisessä kulttuurikoalitiossa. Suomen kieli ei liioin ole enää tärkein suomalaisuutta määrittävä tekijä. Monikulttuurisuus on hyväksytty yhdeksi tasavertaisen yhteiskunnan arvoksi, mutta käytännössä läntisen angloamerikkalaisen enemmistökulttuurin pitkän aikajänteen paine on jo selvästi havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Näin muun muassa siinä, että englannin kieli on vallannut yliopistot: jo 86 % väitöskirjoista ja noin 40 % graduista on englanninkielisiä. Kyse on systeemisestä ja avoimesta suomalaisen vähäväkisen kulttuurin väheksynnästä ja näköalattomuudesta, johon me kaikki korkeakouluissa ennen näkemättömän tavoitteellisesti ja hämmästyttävän kritiikittömästi osallistumme. Kun suomi pakenee korkeakoululaisten sanavarastosta, on vain ajan kysymys, kun se ohenee alemmilla kouluasteilla, hallinnossa ja työmarkkinoilla. Tätä menoa suomesta tulee sadan vuoden perästä 1800-luvun tapaan köyhä kyökkikieli, jota puhutaan hiljaa häveten.
Kirjallisuutta mm.
Kielten asema yliopistoissa: Kenen kielellä yliopisto toimii? – Acatiimi Acatiimi 15.6.2023.
Lähteenmäki M. & Selin S., Urbaanit karjalaiset: mielet, kielet, historia. Siirtolaisuusinstituutti 2024. Urbaanit karjalaiset : mielet, kielet, historia – Doria
Metsälappalainen kulttuuri ja sen edistäminen Valtioneuvoston kanslia 2019.
Saamelaismääritelmä – Saamelaiskulttuurin ensyklopedia 21.11.2021.
Tribalism and Namibia – The Namibian The Namibian 18.9.2020.
Kiitos upeasta kirjoituksesta.
Kiitos samoin. Mielenkiintoinen kirjoitus vaikeasta aiheesta.
Viimeinkin joku uskaltaa nostaa kissan oikeasti pöydälle eikä jää vaan pelokkaaksi yritykseksi. Kiitos kaikkien syrjittyjen puolesta!
Kiitos ajankohtaisesta ja totuudenmukaisesta kirjoituksesta. Kiitos varsinkin rohkeudesta kirjoittaa eri saamelaisheimoista ja heidän välisistä erimielisyyksistään. Tämän kaltaista totuuteen ja tutkittuun tietoon pohjautuvaa tietoa tarvittaisiin enemmän myös julkiseen keskusteluun!
Kiitos kirjoituksesta, henk.koht. kiinnostavinta sen saamelaisia käsittelevä osuus.
On totta, että kovin monet meistä inarinsaamelaisistakin olemme saaneet maistaa tuon mainitsemasi kodan luukun kiinni vetaisun ja osa meistä kodasta karkoituksenkin samifundamenttalistien toimesta. Siis aivan samoin, kuin metsä- tai koko keminlapin alueen saamelaisen alkuperäiskansan väki.
Vaikka kieli onkin kulttuurille tärkeä, se on nykymaailmassa suorastaan falski kriteeri silloin kun sitä käytetään lyömä aseena alkuperäiskansan osien väliseen kiistaan kunkin ryhmän ja heidän kulttuurinsa olemassa olosta. Sen kiistan lopputulemana on pahimmassa tapauksessa kulttuurinen kansanmurha, jossa kulttuurinen aines tuhotaan ja vaiennetaan, vaikka ihmiset jäisivätkin eloon.
Oli valaiseva kirjoitus suomen väestöstä ,etenkin vähemmistöistä.Tämä täytys meidän jokaisen lukea ja painaa muistiin…
Professori Lähteenmäki, kriittisyys ilman itsekriittisyyttä ei kanna pitkälle
Kirjoituksesi vähemmistöjen sisäisistä valtakamppailuista ja tutkimuksen vaikeista aiheista on monella tapaa tärkeä. Olet oikeassa siinä, että vähemmistöjen sisäinen dynamiikka jää usein valtaväestön ja kolonialismin kritiikin varjoon. Silti kirjoituksesi kärsii useista akateemisista vinoumista ja rakenteellisista ajattelun ongelmista, jotka on syytä tuoda esiin – ei kiistelyn vuoksi, vaan keskustelun tason nostamiseksi.
1. Reflektiivisyyden puute: missä on oma positiosi?
Puhut vähemmistöjen valtakamppailuista kuin ulkopuolelta tarkkaileva tutkija, mutta et kertaakaan reflektoi omaa asemaasi suhteessa kuvailemiisi ilmiöihin. Kun tarkastelet saamelaisyhteisön sisäisiä ristiriitoja tai karjalaisuuden muotoja, et kysy, millaista valtaa käytät itse, kun määrittelet, mitä niissä tapahtuu. Kenen näkökulmasta nämä näyttäytyvät nimenomaan “valtakamppailuina”, ja mitä jää näkymättömiin, kun käytät tätä kehystä?
Tutkijana et voi vaatia vapaata tutkimusta ilman painostusta, jos et samalla ole valmis paljastamaan omia ennakko-oletuksiasi ja tausta-asetelmaasi. Olet itse osa sitä yhteiskunnallista keskustelua ja kulttuurista kenttää, jota analysoit – tämä edellyttää reflektiivistä otetta, jota kirjoituksestasi puuttuu.
2. Reduktionismi: typistät kulttuuriset prosessit valtapolitiikaksi
Väität, että esimerkiksi saamelaisyhteisössä tai karjalaisuudessa on käynnissä sisäisiä valtakamppailuja. Tätä ei voi kiistää – mutta se, miten ne kehystät, on ongelmallista. Analyysisi on reduktionistinen: yhteisöjen sisäiset neuvottelut kulttuurisesta merkityksestä, muistista ja jatkuvuudesta kutistuvat valtataisteluksi. Kuka saa puhua, kenen kieli hyväksytään, mitä muistomerkkiä kunnioitetaan – nämä ovat kyllä myös valtaan liittyviä kysymyksiä, mutta ennen kaikkea ne ovat eksistentiaalisia, eettisiä ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Näet ne vain rakenteellisen hegemonian ja poliittisen strategian kautta.
Kulttuuriperinteiden ylläpito ei ole aina hegemonista vallankäyttöä. Joskus se on myös hätähuuto katoamisen partaalta. Vähemmistöjen sisäiset keskustelut kulttuurista, kielestä ja identiteetistä eivät ole pelkkiä valtataisteluja vaan monitasoisia, usein kivuliaita pyrkimyksiä rakentaa jatkuvuutta ja kuuluvuutta ympäristössä, jossa ulkoinen paine sulautumiseen tai marginalisaatioon on kova. Esimerkiksi karjalaisen tai saamelaisen identiteetin määrittely ei ole vain politiikkaa, vaan myös kysymys surutyöstä, kulttuurisesta eheytymisestä ja siitä, miten luoda tulevaisuutta historiallisen trauman jälkeen. Miksi et tunnista tätä moniulotteisuutta, vaan kehystät ne, jotka pyrkivät kulttuuriseen jatkuvuuteen, pelkästään valta-asemia (mielestäsi väärällä tavalla) puolustaviksi toimijoiksi?
3. Vinoutunut valta-analyysi: jätät kolonialismin seuraukset analysoimatta
Namibian esimerkissä tuot esiin saksalaisvähemmistöön kohdistuvat syrjivät käytännöt. Tässä onnistut osoittamaan valtaa, mutta et kontekstoi sitä historiallisesti. Puhut muistomerkkien siirtämisestä ja virkojen jakamisesta etnisin perustein ikään kuin nämä olisivat irrallisia tapahtumia, etkä tuo esiin siirtomaavallan rakenteita, joiden purkamisesta on kyse. Vastareaktioita ei voi arvioida oikeudenmukaisesti, jos alkuperäinen valtarakenne jää varjoon.
Olet valinnut näkökulmasi sieltä, missä kipu näyttäytyy “uudessa” vallankäytössä, mutta sivuutat sen kivun, jota aiempi herruus aiheutti. Tässä kohtaa valta-analyysisi on valikoiva. Se ei ole kriittinen, vaan kapea.
4. Retorinen vinouma: käytät kuormittavia ja yksipuolisia sanavalintoja
Kirjoituksessasi näkyy taipumus käyttää värittynyttä kieltä silloin, kun kuvaat vähemmistöjen aktivismia: “töhriminen”, “sabotaasi”, “radikaali siipi”, “tribalismin uhka”, “hiljainen kiehunta”. Samalla kun kritisoit bipolaarista asetelmaa alistajan ja alistetun välillä, luot itse uusia binäärisiä jakoja: vastuulliset vs. ylilyövät, perinteiset vs. radikalisoituneet, kulttuurin pelastajat vs. sen hajottajat.
Retoriikkasi ohjaa lukijaa tiettyyn moraaliseen tulkintaan – mutta tutkijana sinun pitäisi purkaa, ei vahvistaa, tällaisia latauksia. Missä on analyyttinen tarkkuus, kun liität kulttuurisia tekoja suoraan uhkakuvien kenttään?
5. Syyn ja seurauksen sekoittaminen: väärä logiikka kielikadon kohdalla
Kirjoituksesi lopussa yhdistät suomen kielen heikkenemisen vähemmistökulttuurien voimistumiseen ja englannin kielen valta-asemaan. Tämä loikka jää osoittamatta. Väität, että englannin asema yliopistoissa on “systeemistä ja avointa suomalaisen vähäväkisen kulttuurin väheksyntää”, mutta tämä ei ole tieteellisesti perusteltu väite – et tuo esiin aineistoa tai osoita mekanismia. Kielipolitiikka ei ole nollasummapeli, jossa englanti voittaa ja suomi häviää siksi, että vähemmistöt puhuvat omasta äänestään.
Lisäksi kielipolitiikan esittäminen “kulttuurikadon” merkkinä toistaa nationalistista kehystä, jonka itse toisessa yhteydessä kyseenalaistat. Oletko valmis purkamaan myös suomenkielisen kulttuurin hegemoniaa, vai kohdistuuko kriittinen katseesi vain niihin, jotka yrittävät rakentaa omille juurilleen tulevaisuutta?
Click-baiting monologi vai akateeminen dialogi?
Olet tarttunut tärkeään aiheeseen, mutta sinulta jää käyttämättä mahdollisuus tehdä siitä kunnolla moniulotteista. Jos todella haluat käsitellä vähemmistöjen sisäisiä jännitteitä, sinun on ensin tunnistettava, miten omat teoreettiset ja kielelliset valintasi osallistuvat siihen kenttään, jota väität analysoivasi ulkopuolelta. Ilman tätä, tekstisi ei ole kriittinen vaan huomaamattaan normatiivinen – ja siten juuri sitä, mistä varoitat.