Tutkimus- ja kokemusperäinen päätöksenteko, myös yliopistoissa?

Yliopistoyhteisö muistuttaa toistuvasti valtiovaltaa siitä, että hyvät yhteiskunnalliset päätökset rakentuvat tutkitun tiedon varaan. Muistutus on aiheellinen. Lainsäädäntö, koulutuspolitiikka, sote-ratkaisut ja talouden ohjaus kaipaavat tutkimuksen hyödyntämistä ja vähemmän hetken poliittisia tuulia. Kun katse kääntyy omalle tontille, kysymys palaa peilinä takaisin: toteutuuko tutkimus- ja kokemusperäinen päätöksenteko meidän omissa organisaatioissamme, yliopistoissa?

Vaatimus on yksinkertainen ja siksi vaikea välttää. Jos edellytämme valtionhallinnolta päätöksiä, joiden takana on tutkimusnäyttöä ja substanssiosaamista, meidän on edellytettävä sitä myös itseltämme. Yliopiston ydintehtävät, tutkimus ja siihen perustuva opetus, eivät kehity itsestään hallinnollisten kaavojen mukaan. Niiden kehittäminen edellyttää, että keskeisissä päätöselimissä istuu ihmisiä, jotka tuntevat tieteen tekemisen logiikan, kansainvälisen tutkimuskentän reunaehdot ja opetuksen arjen omakohtaisesti.

Suomalainen kenttä on tältä osin kirjava. Monessa yliopistossa rehtoraatti on muodollisesti professorivetoinen: rehtori ja vararehtorit ovat itse toimineet tieteen tekijöinä. Tämä on hyvä lähtökohta. Kuva muuttuu kuitenkin nopeasti, kun katse siirtyy rehtoraatista varsinaiseen yliopiston johtoryhmään, jossa strategia, talous, henkilöstö ja tukipalvelut linjataan.

Tyypillisesti johtoryhmä koostuu rehtoraatin lisäksi suuresta joukosta hallinnon johtajia. Mukana ovat talousjohtaja, henkilöstöjohtaja, hallintojohtaja, viestintäjohtaja sekä digitalisaatiosta ja strategiasta vastaavat johtajat. Akateemisten johtajien rinnalla istuu siis vähintään yhtä monta hallinnon edustajaa, ja aktiivisesti tutkimusta ja opetusta tekevien professorien edustus on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan.

Päätöksiä tehdään siis pöydissä, joissa on paljon hallinto-osaamista ja yllättävän vähän ääntä siitä työstä, jonka takia yliopistot ylipäätään ovat olemassa. Vararehtori voi olla professori, mutta hän on tyypillisesti johtotehtävän ajaksi astunut sivuun aktiivisesta tutkimuksesta ja opetuksesta. Dekaanitkin ovat yleensä kollegojensa korkeasti arvostamia tutkijoita, mutta dekaanin pesti on hallinnollinen tehtävä, ei tieteen tekemistä. Niiden professorien ääni, jotka päivittäin vetävät tutkimusryhmiä, kirjoittavat hakemuksia, ohjaavat tohtorikoulutettavia ja vastaavat opetuksesta, kantautuu johtoryhmään lähinnä toisen tai kolmannen käden välityksellä, jos sittenkään.

Asia ei ole kosmeettinen. Päätökset siitä, miten tutkimusrahoitusta kohdennetaan, miten laitoksia yhdistetään, millä mittareilla tuottavuutta arvioidaan tai miten opetustunnit jakautuvat, vaikuttavat suoraan siihen, voivatko tutkimusryhmät toimia kestävästi ja saavatko opiskelijat sen koulutuksen, jonka takia ovat tulleet. Jos näitä päätöksiä tehdään ilman, että pöydässä on riittävä määrä ihmisiä, joilla on tutkijan ja opettajan tuore kokemus, huonon päätöksen riski kasvaa. Hallinnollisesti looginen polku ei aina ole tieteellisesti tai pedagogisesti looginen polku.

Tutkimusnäyttöäkin asiasta on. Akateemista johtamista koskeva kirjallisuus toistaa varsin yhdenmukaista viestiä: yliopistot menestyvät parhaiten silloin, kun johto syntyy ja toimii tiiviissä yhteydessä akateemiseen ydintoimintaan, ei siitä etääntyneenä erillisenä kerroksena. Kollegiaalinen johtaminen, professorien vahva edustus päätöselimissä ja avoin keskustelu strategioista tuottavat tutkitusti parempia tutkimustuloksia ja vetävämmän opiskeluympäristön kuin ylhäältä alas vietävä manageriaalinen ohjaus.

Mitä siis pitäisi tehdä? Ratkaisu ei ole se, että hallintoammattilaiset poistetaan johtoryhmistä. Heitä tarvitaan, ja heidän osaamisensa on arvokasta. Tasapainoa on kuitenkin syytä korjata. Aktiivisesti tutkimusta ja opetusta tekevien professorien edustusta tulee vahvistaa johtoryhmissä, ei vain rehtoraatin kautta vaan myös niin, että johtoryhmissä istuu kollegiaalisesti valittuja akateemisen yhteisön edustajia. Heidän valintansa tulee kytkeä yhteisön luottamukseen, ei pelkästään ylimmän johdon nimitystahtoon. Päätöksiä valmisteltaessa on järjestelmällisesti kuultava niitä, jotka tekevät tutkimuksen ja opetuksen työn, ja kuulemisen tulee näkyä lopputuloksessa, ei vain pöytäkirjan asialistalla.

Jos vaadimme valtiolta tutkimusperusteisuutta, meidän on kestettävä sama vaatimus itseämme kohtaan. Yliopisto, joka ei kuule omia professoreitaan, ei voi kovin uskottavasti vaatia, että yhteiskunta kuulisi yliopistoja.

***

Tilaa uusimmat Professoriblogit omaan sähköpostiisi.

Aki Mikkola

Konetekniikan professori, LUT-yliopisto

Lue lisää kirjoittajalta