Poikkialaisuus yliopisto-opetuksessa

Yliopistolain (558/2009, 2 §) mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.

Opetustyössä pohdin usein viimeistä kohtaa: kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tutkimukseen perustuen yritän opettaa asioita ja taitoja, joita itse ja oma akateeminen yhteisöni pidämme tärkeinä. Olen varsin vakuuttunut, että meillä opiskelleista tulee omien alojensa ammattilaisia – suunnittelijoita, taiteilijoita, tutkijoita, yrittäjiä ja oman alansa suunnannäyttäjiä. Mutta riittääkö tämä? Olisiko jotakin, mikä tekisi heistä vielä parempia ihmiskunnan palvelijoita? Voisiko poikkialaisuus olla yksi ratkaisu?

Yksi tieteellisen tutkimuksen ydintehtävistä on luoda järjestystä ilmiöiden kirjoon. Tunnistamme, luokittelemme ja nimeämme ilmiöitä, etsimme rakenteita ja säännönmukaisuuksia. Tämä on välttämätöntä, jotta voimme ylipäätään puhua asioista, kumuloida tietoa ja nähdä yhteyksiä. Luokittelu muuttaa kaaoksen ainakin näennäiseksi järjestykseksi.

Yliopistojen rakenteessa tämä näkyy vahvoina oppiainerajoina, laitoksina, jotka kilpailevat keskenään resursseista, ja opetussuunnitelmina, jotka pilkkovat todellisuuden palasiksi – kursseiksi, moduuleiksi, opintopisteiksi. Tämä tukee tieteenalojen syventymistä, mutta väistämättä se kaventaa opiskelijoiden näkökulmia todellisuuteen.

Samaan aikaan tiedämme, että ihmiskunnan haasteet, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset – ilmastonmuutos, demokratian haavoittuvuus, teknologian kehitys, eriarvoisuus – eivät noudata oppiaineiden rajoja. Jos otamme lainsäädännön kirjaimellisesti, syvälle menevä erikoistuminen ei riitä. Tarvitsemme myös tapoja ylittää rajoja ja toimia aidosti moni- ja poikkialaisesti kaoottisessa ja ennakoimattomassa todellisuudessa, siis sellaisessa todellisuudessa, jossa isänmaamme ja ihmiskunta taapertaa.

Aino: tarina asiantuntijaksi kasvamisesta

Kuvitellaan Aino, joka valmistuu tänä keväänä konetekniikan diplomi-insinööriksi. Minä en konetekniikasta paljon tiedä – oma “kotini” on taiteiden, suunnittelun ja arkkitehtuurin puolella – mutta luotan kollegoihini ja voin olettaa, että valmistuessaan Aino hallitsee konetekniikan keskeiset käsitteet, osaa fysiikkaa, laskennan, materiaalit ja simuloinnin. Hän on oman alansa vankka osaaja.

Voimme kuitenkin pohtia, mitä muuta Aino on yliopisto-opintojen aikana oppinut.

Aallon idean mukaisesti opiskeluaikanaan hän osallistuu monialaisille kursseille, joilla työskentelevät yhdessä insinööriopiskelijat, muotoilijat ja kauppatieteilijät. Yhdellä kursseista tehtävänä on kehittää ratkaisu kaupunkiliikkumisen haasteisiin. Aluksi jokainen ajattelee kapeasti ja omaa tekemistään optimoiden: “minä teen oman osuuteni, te teette omanne”. Kurssin rakenne ja professori kuitenkin pakottavat toiseen suuntaan. Ongelma tulee määritellä yhdessä. Ideat ja luonnokset dokumentoidaan yhteiselle digitaaliselle alustalle. Pakollisissa reflektiotehtävissä opiskelijoiden tulee pohtia, mitä ovat oppineet muilta aloilta ja missä ovat ymmärtäneet toisia väärin.

Näiden kokemusten myötä Aino huomaa, että toisen alan ymmärtämiseen ei tarvita sen täydellistä hallintaa. Tärkeämpää on uteliaisuus, rohkeus esittää kysymyksiä ja halu neuvotella merkityksistä. Hän oppii katsomaan myös omaa ajatteluaan tutkimuskohteena: mitä oletan, mitä sivuutan, mitä en ymmärrä. Hän oppii ajattelemaan omaa ajatteluaan.

Ensimmäisessä työpaikassaan Aino tulee osaksi tuotekehitystiimiä, jossa suunnitellaan energiatehokasta laitetta. Tiimiin liittyy palvelumuotoilija ja käyttäjätutkija, jotka puhuvat käyttäjäkokemuksesta ja palvelupoluista – asioista, jotka eivät sisältyneet konetekniikan pakollisiin opintoihin. Aino voisi vetäytyä “vain insinööriksi”, mutta opiskeluaikojen kokemukset ovat jättäneet jäljen. Hän pyytää päästä mukaan käyttäjähaastatteluihin, kysyy peruskäsitteistä ja ehdottaa, että työ dokumentoidaan yhteiseen ympäristöön. Näin laitteesta ei tule pelkkä energiatehokas esine, vaan ratkaisu, jota ihmiset myös tarvitsevat ja haluavat käyttää.

Myöhemmin projektiin liittyy ympäristöekonomi ja juristi, kun hiilijalanjälki ja regulaatio nousevat keskiöön. Jälleen Aino törmää asioihin, joita hän ei ole opiskellut. Nyt näkyy se, mitä kutsumme oppimaan oppimiseksi: hän uskaltaa sanoa ääneen, mitä ei ymmärrä, etsii tietoa yhdessä muiden kanssa ja pysähtyy pohtimaan, mitä uutta on oppinut ja mitä pitäisi vielä ymmärtää.

Aino ei pyri muuttumaan muotoilijaksi, taloustieteilijäksi tai juristiksi, mutta oppii sen verran, että pystyy rakentamaan yhteistä kieltä heidän kanssaan. Hän on oman alansa asiantuntija, teknisestä osaamisestaan tietoinen koneinsinööri, joka kykenee ylittämään alojen rajoja ja tekemään yhteistyötä.

Poikkialaisuus ei saa olla “ylimääräistä”

Vaikka yliopistoissa puhumme paljon monialaisuuden ja poikkitieteellisyyden merkityksestä, opetuksessa ja sen suunnittelussa tämä jää usein rakenteiden vangiksi. Opiskelijan näkökulmasta poikkialaiset kokemukset rajoittuvat helposti valinnaisiin kursseihin, jotka nojaavat opettajien innostukseen ja opiskelijoiden henkilökohtaiseen haluun ylittää rajoja.

Jos kuitenkin perustamme opetuksen tutkimustietoon hyvästä opetuksesta ja pyrimme kasvattamaan ihmisiä, jotka parhaalla mahdollisella tavalla palvelevat isänmaata ja ihmiskuntaa, meidän tulisi olla huomattavasti systemaattisempia myös poikkialaisen opetuksen suunnittelussa.

Ensinnäkin opetussuunnitelmatyössä suunnittelun logiikassa keskeiseksi lähtökohdaksi voidaan ottaa erilaiset yhteiskunnalliset ja kulttuuriset haasteet. Sen sijaan, että kysymme vain, mitä fysiikkaa, taloustiedettä tai taidetta opetamme, voimme kysyä: mitä haasteita opetuksessa käsittelemme, ja mitä eri tieteenaloja niiden ymmärtäminen ja ratkaiseminen vaatii? Tämä kytkee opetuksen luontevasti myös tutkimukseen, jossa haasteet ovat usein poikkialaisia.

Toiseksi voimme tehdä poikkialaisesta oppimisesta pakollista tietyssä määrin. Ei niin, että monialaiset kurssit ovat “jos jaksat ja ehdit” -luonteisia, vaan niin, että ne ovat keskeinen osa tutkintorakennetta. Kysymys ei ole vain työelämätaitojen lisäämisestä, vaan tieteellisen ajattelun laajentamisesta: siitä, miten eri tieteenalojen käsitteet, menetelmät ja eettiset näkökulmat voidaan kytkeä samaan tutkimus- ja oppimisprosessiin.

Kolmanneksi tarvitsemme rakenteellista joustavuutta ja jopa tiettyä kaaoksen sietokykyä. Poikkialaisuus ei onnistu, jos periodit, kurssiaikataulut ja hallinnolliset käytännöt estävät eri alojen opiskelijoiden yhteiset kurssit. Yliopistojen tulisi uskaltaa tarkastella kriittisesti omia järjestelmiään: missä kohdin opetussuunnitelman “optimointi” tukee poikkialaisuutta, ja missä se estää sitä? Samalla on hyväksyttävä, että lisääntyvä monialaisuus tuo mukanaan myös epäjärjestystä.

Pedagogiikka ja hyveet: monialainen ryhmä ei vielä riitä

Vaikka opetussuunnitelmat ja rakenteet tukisivat poikkialaisuutta, ne eivät sellaisenaan takaa sen onnistumista. Monialainen ryhmä ei muutu poikkialaiseksi oppimisympäristöksi sillä, että samaan huoneeseen tuodaan eri alojen opiskelijoita. Ilman harkittua pedagogiikkaa käy helposti niin, että jokainen tekee “oman osuutensa”, yksi ala dominoi, tai kukaan ei oikeastaan ymmärrä toistensa panosta.

Tutkimus tietokoneavusteisesta yhteisöllisestä oppimisesta (computer-supported collaborative learning, CSCL) on osoittanut, että tiedon yhteinen rakentaminen vaatii rakenteita, jotka pakottavat dialogiin: ongelma määritellään yhdessä, ratkaisutavoista ja arviointikriteereistä neuvotellaan ja eri alojen ajattelutavat tehdään näkyviksi. Ristiriidat eivät ole häiriöitä, vaan oppimisen kohteita.

Haasteperustainen ja yhteisöllinen oppiminen tarjoaa tapoja lähestyä ja organisoida tällaista opetusta. Lähdetään liikkeelle avoimesta, tutkimuksellisesti merkityksellisestä haasteesta, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Työskennellään pidemmän aikaa saman teeman parissa. Tavoitteena ei ole “tehdä ryhmätyö”, vaan simuloida ja harjoitella toimintaa monialaisessa asiantuntijatyöryhmässä. Tärkeää on, että prosessi dokumentoidaan systemaattisesti – ideat, versiot, argumentit, myös epäonnistumiset. Tietyt digitaaliset työkalut ovat tässä hyödyllisiä, koska ne tekevät opiskelijoiden ajattelusta näkyvää ja analysoitavaa.

Opettajan rooli tällaisessa opetuksessa on sekä vaativa että kiehtova. Hän on yhtä aikaa johtaja, joka orkestroi työn rytmiä ja vuorovaikutusta; asiantuntija, joka tuo oman alansa tutkimuksellisen syvyyden; ja valmentaja, joka tukee tiimien toimintaa ja eri alojen “kielten” kääntämistä toisilleen. Tähän kuuluu myös se, että opettaja uskaltaa näyttää oman tietämättömyytensä – ei heikkoutena, vaan tutkimuksellisen asenteen ytimessä olevana rehellisyytenä.

Poikkialainen opetustilanne on myös hyveiden harjoittelua ja eettiseen toimintaan kasvamista. Klassisen filosofian sanastolla se kehittää käytännöllistä viisautta – kykyä yhdistää eri alojen tietoa ja tehdä harkittuja päätöksiä tilanteissa, joissa ei ole valmiita kaavoja. Se vaatii rohkeutta astua oman alan ulkopuolelle, kysyä “tyhmiä” kysymyksiä ja myöntää, ettei tiedä. Se edellyttää oikeamielisyyttä: halua kohdata eri alojen asiantuntijat tasavertaisina ja jakaa vastuu ja kunnia reilusti. Ja se kutsuu kohtuullisuuteen: oman alan merkityksen pitämiseen mittasuhteissa – ei niin, että yritetään dominoida kaikkea, mutta ei myöskään vetäydytä pois vastuusta.

Lopuksi

Poikkialaisuus yliopisto-opetuksessa ei saa olla irrallinen “lisäosa”, joka liimataan valmiiseen järjestelmään. Sen toteuttaminen edellyttää, että opetussuunnitelmat ja rakenteet, pedagogiikka, opettajan rooli, oppimisympäristöt ja koko kampuksen kulttuuri tukevat sitä. Se koskee myös sitä, miten ymmärrämme tutkimusperustaisen opetuksen: ei vain viimeisimpien tutkimustulosten esittelynä, vaan tutkivan, dialogisen ja poikkialaisen ajattelun harjoitteluna.

Ainon kaltaiset oppijat eivät synny sattumalta. He syntyvät yliopistoissa, jotka uskaltavat ottaa poikkialaisuuden vakavasti – osana tutkimusta, opetusta ja arkea. Näin voimme ainakin hieman paremmin toteuttaa sitä tehtävää, joka yliopistolaissa meille on annettu: kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa myös silloin, kun todellisuus ympärillä on kaoottinen ja ennakoimaton.

Teemu Leinonen

Uuden median muotoilun ja oppimisen professori, Aalto-yliopisto (kuva: Aalto-yliopisto, Veera Konsti)

Lue lisää kirjoittajalta