Vikaa systeemissä
Kirjoittanut
Matti AlataloOulun yliopistossa astui vuodenvaihteessa voimaan paikallinen sopimus työsuunnitelmien periaatteista. Opetustuntikatoista luovuttiin, ja opetukseen käytettävää aikaa arvioidaan jatkossa kokonaisvaltaisesti prosentuaalisten maksimien avulla. Neuvottelut käytiin rakentavassa hengessä, ja voidaan jopa sanoa, että osapuolten ymmärrys asioista lisääntyi neuvottelujen kuluessa. Yhteisymmärrykseen päästiin mm. siitä, ettei työtuntimääriä voida päätellä työsuunnitelmista, joita tähän asti puolet työntekijöistä ei ole tehnyt, eikä tuntikirjauksista, joiden tarkoitus on vain ohjata raha kulkemaan oikealla tavalla. Työsuunnitelmat onkin jatkossa tarkoitus tehdä aidosti vastaamaan suunniteltua työmäärää; koska kyse on kokeilusta, nähtäväksi jää, onko tällainen käytännössä mahdollista.
Hieman yllättäen monessa yliopistossa päätettiin jatkaa entiseen malliin, ilman paikallista sopimista. Jos ajattelee työnantajan motivaatiota tehdä näin, vaikka Sivista oli ajanut paikallista sopimista, yksi mieleen tuleva selitys on, että on haluttu välttää sitä suurta työmäärää, joka jo pelkästään paikallisista neuvotteluista, mutta erityisesti niiden päätösten toimeenpanosta aiheutuu. Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin, että joissakin yliopistoissa työnantajan edustajat eivät ole olleet oikein hereillä. Työehtosopimuksen lisäpöytäkirjassahan todetaan: ”Jos paikalliset osapuolet ovat eri mieltä siitä, onko yliopiston tai jonkun sen yksikön käytäntöjä tarve uudistaa, yliopistossa tai sen yksikössä kokeillaan uudenlaista lähestymistapaa kokonaistyöajan osalta vähintään kahden lukuvuoden ajan.” Ehdotettu kokeilu on kuitenkin mielestäni niin huono, että jos työnantaja haluaa paikallisen sopimuksen, hänen tarvitsee vain ilmoittaa, ettei suostu jatkamaan vanhalla sopimuksella, jolloin järkevä JUKOn pääluottamusmies puolestaan toteaa, että kykenee paikallisella neuvottelulla saamaan aikaan kokeilua paremman sopimuksen.
Ainakin Oulussa saatiinkin. Professorien kannalta sopimus on aika lailla liiton valtuuston huhtikuussa 2025 tekemien linjausten mukainen, soveltamisohjeissa on mm. määritelty, että professorin tehtäviin kuuluu tyypillisesti 30–70 % tutkimusta. Urapolulla oleville apulaisprofessoreille on määritelty opetustehtävien osuudeksi maksimissaan 15–30 %, jotta heillä olisi realistinen mahdollisuus kerätä tutkimusansioita ja edetä urallaan. Tämänkin toteutumista on mielenkiintoista seurata, koska neuvottelujen aikana tekemäni pienehkön gallupin perusteella apulaisprofessorien opetuskuormassa on suuria vaihteluita.
Kaikki on siis hyvin, vai onko? TES-neuvotteluiden aikana epäiltiin, niin kuin toki on aina syytäkin epäillä, että työnantajalla on ketunhäntä kainalossa ajaessaan opetustuntikattojen poistamista. Kirjoitin tästä aiheesta bloginkin neuvottelujen vielä kestäessä, mutta neuvottelujen tuloksellisen päättymisen kunniaksi se päätettiin jättää julkaisematta. Neuvottelujen perusteella olisin kuitenkin taipuvainen uskomaan, että työnantajan edustajilla on myös aitoa huolta työntekijöiden jaksamisesta. Todellinen ongelma onkin toisaalla ja se on tullut ilmi, kun asiasta on kollegojen kanssa keskusteltu. Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että on hyvä asia, että kaikki opetukseen liittyvät aktiviteetit otetaan huomioon opetuskuormaa mietittäessä. Seuraavaksi kuitenkin aletaan miettimään reunaehtoja: miten mahdollisia ylisuuria opetustuntimääriä saataisiin pienennettyä, kun resurssit kuitenkin ovat rajalliset. Kärjistetysti sanottuna vastakkain ovat opettajien jaksaminen ja opetuksen laatu. Jos opettajia ei ole tarpeeksi, kursseja on karsittava, tai niiden sisältöä kevennettävä. Tämä dilemma ei mielestäni ole kenenkään vika, vaan tilanne, johon systeemimme on ajautunut. Kuten kaikki systeemiset ongelmat, tämäkään ei ole helposti ratkaistavissa. Hyviä ideoita otetaan vastaan; itselleni tulee mieleen, kuten lähes aina yliopistojen ongelmista puhuttaessa, yliopistojen perusrahoituksen lisääminen. Tästä voisi seuraava hallitus aloittaa.
