Tutkijanuran houkuttelevuus – kuka rakentaa tulevaisuuden tieteen?

Viime aikoina olen pysähtynyt pohtimaan tutkijanuran houkuttelevuutta kahdesta suunnasta: ohjatessani diplomityöntekijöitä, joita yritän kannustaa jatkamaan työtään kohti tieteellistä julkaisemista ja sitä kautta mahdollisesti väitöskirjapolkua, ja seuratessani oman jälkikasvuni vasta muotoutuvia ura-ajatuksia. Miten tehdä tutkijanurasta aidosti houkutteleva vaihtoehto nuoremmalle sukupolvelle? Ilman tutkimusta ei synny uusia innovaatioita, teknologioita tai ymmärrystä siitä, miten maailma toimii. Siksi myös tieteen huoltovarmuuteen kuuluu uuden tutkijasukupolven varmistaminen. Tiede on kehityksen moottori ja keskeinen kilpailukyvyn ja kestävän kasvun perusta, mutta silti tutkijanura ei näytä olevan nuorille mitenkään ilmeinen tai erityisen houkutteleva vaihtoehto. Usein tutkijaksi ei hakeuduta tietoisena uravalintana, vaan siihen päädytään vähitellen. Samanaikaisesti esimerkiksi korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiossa 2030 korostetaan, että osaavat ja luovat ihmiset ovat Suomen tärkein voimavara ja että kilpailu osaajista kiristyy jatkuvasti. Tämä tekee tutkijanuran houkuttelevuudesta paitsi yksilön myös koko yhteiskunnan kannalta kriittisen kysymyksen.

Tutkijanura ei ole näkyvä vaihtoehto

Nuorten tulevaisuuden odotuksia kartoittavat selvitykset antavat tärkeän näkökulman tutkijaurapolkuun. Nuorisobarometri osoittaa, että suomalaiset nuoret kyllä arvostavat korkeakoulutusta ja pitävät sitä tärkeänä tulevaisuutensa kannalta. Nuorisobarometrin mukaan jopa 12 % nuorista ilmoittaa korkeimmaksi tavoiteltavaksi tutkinnoksi tohtorin tutkinnon. Samalla työuralta odotetaan turvallisuutta ja ennakoitavuutta merkityksellisyyden lisäksi. Juuri tässä kohtaa tutkijanura kohtaakin haasteen. Kuinka moni nuori oikeasti tietää, mitä tutkija tekee? Kuinka moni hahmottaa, että yliopistoura voi olla yksi vaikuttavimmista tavoista muuttaa maailmaa? Vieläpä jos ja kun urapolku tieteen parissa voi näyttäytyä epävarmana ja taloudellisestikin vaikeasti hahmotettavana, se ei kilpaile muiden vaihtoehtojen kanssa ollenkaan samalla viivalla. Samaan aikaan merkityksellisyyden kokemus ja osallisuus ovat keskeisiä tekijöitä nuorten kiinnittymisessä yhteiskuntaan ja tulevaisuuden rakentamiseen. Tutkijanuran tulisi pystyä vastaamaan juuri tähän tarpeeseen – ei vain tarjoamalla työtä ja tätä kautta taloudellista vakautta, vaan nimenomaan myös mahdollisuuden vaikuttaa.

Yrityskylä – pieni mutta merkityksellinen signaali

Olin iloisesti yllättynyt, kun oma kuudesluokkalainen tyttäreni osallistui Yrityskylä Pirkanmaan Yrityskylä-päivään ja huomasin, että mukana Yrityskylän organisaatioissa oli myös yliopisto työpaikkoineen. Minkä laajan näkyvyyden oma yliopistotyönantajani saikaan, koska Yrityskylä tavoittaa yli 90 % ikäluokasta! Vaikka Yrityskylän keskeinen tavoite on lisätä ymmärrystä työelämästä ja yrittäjyydestä, sen merkitys ulottuu laajemmallekin – toiminnalla rakennetaan mielikuvia siitä, millaisia työelämän rooleja yhteiskunnassa ylipäätään on olemassa. Pirkanmaalla oli täten tarjolla tällä kertaa myös tutkijan, koulutusasiantuntijan, laboratorioasiantuntijan ja rehtorin tehtävät. Tyttäreni sai rehtorin roolin, johon oli hakenut ykkösvaihtoehtonaan. Päivän aikana hän osallistui johtajakokouksiin, osallistui yliopiston laboratorio- ja insinöörityöpajoihin ja sai pitää puheen koko Yrityskylän osallistujille yliopistosta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista – ja sai kokonaisuudessaan erittäin innostavan kokemuksen. Yliopisto näyttäytyi paikkana, jossa voi oppia, tutkia, johtaa, vaikuttaa ja olla aktiivinen osa yhteiskuntaa.

Tiedekasvatus rakentaa kiinnostuksen

Yrityskylän kaltaisiin urakokemuksiin on panostettava. Suomessa tehdään jo paljon laadukasta tiedekasvatustyötä esimerkiksi LUMA-toiminnassa, jossa lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan luonnontieteisiin ja teknologiaan käytännönläheisesti. Näiden toimintojen merkitys on suuri. Ne eivät ainoastaan opeta sisältöjä, vaan rakentavat mielikuvaa siitä, millaisia mahdollisuuksia tiede voi tarjota. UNESCO onkin tuonut esiin, että kiinnostus tieteen ja teknologian aloihin syntyy usein jo varhaisessa iässä. Kysymys ei ole vain osaamisesta, vaan siitä, syntyykö kiinnostus ja uteliaisuus – ja jopa houkutus tiedeuralle. Tämä on linjassa myös korkeakoulutuksen ja tutkimuksen pitkän aikavälin tavoitteiden kanssa. Niissä korostetaan koulutuksen saavutettavuutta, varhaista kiinnittymistä ja mahdollisuuksia löytää oma suunta jo nuorena. Kiinnostus tieteen tekemiseen syntyy usein ennen kuin varsinainen uravalinta edes on ajankohtainen. Siksi onkin tärkeää, että yliopistot ja niiden tutkijat osallistuvat aktiivisesti tiedekasvatukseen ja tekevät omaa työtään näkyväksi.

Tarvitsemmeko tutkijapolkuja jo varhain?

Professoriliiton Kevätseminaarissa nousi esiin ajatus tutkimusuraan valmistelevista koulutuspoluista uutta sukupolvea varten tieteen huoltovarmuuden varmistamiseksi. Voisiko meillä olla opintopolkuja tai maisteriohjelmia, jotka johdattelevat systemaattisemmin tutkijanuralle? Joissakin maissa, kuten Alankomaissa, on kehitetty maisteriopintoihin tutkijalinjoja, joissa opiskelijat suuntautuvat varhain tutkimukseen. Tämä voi vahvistaa identiteettiä tutkijana ja madaltaa kynnystä jatkaa tohtorikoulutukseen. Suomessa korkeakoulutus koetaan edelleen arvokkaana ja tavoiteltavana. Mutta entä korkeakoulun tarjoama urapolku korkeakouluopintojen jälkeen? Näyttäytyykö yliopisto opiskelijoille houkuttelevana työympäristönä vai vain välietappina kohti muita uria? Samalla kansallisissa visioissa painotetaan, että korkeakoulutuksen tulee tarjota joustavia ja yksilöllisiä polkuja eri uravaihtoehtoihin sekä vahvistaa yhteyttä työelämään. Myös tutkijanura tulisi tehdä näkyvämmäksi, ymmärrettävämmäksi ja saavutettavammaksi yhtenä näistä poluista. Yksi konkreettinen askel voisi olla tutkijanuraan suuntaavien opintopolkujen systemaattinen kehittäminen osaksi korkeakoulujemme maisterivaihetta.

Urapolun epävarmuus karkottaa

Yksi keskeinen haaste tutkijanuran houkuttelevuudessa on tietenkin sen epävarmuus. OECD on nostanut esiin, että tutkijanuran alkuvaiheeseen liittyvä epävarmuus on laajasti tunnistettu kansainvälinen ilmiö. Suomessa tohtorikoulutusta on vastikään vahvistettu merkittävästi opetus- ja kulttuuriministeriön tohtorikoulutuspilotin myötä. Tämä on tärkeä askel. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? Postdoc-vaihe on monelle tutkijalle kriittinen – ja usein myös se kaikkein epävarmin vaihe. Rahoitus on pirstaleista, paikkoja on rajallisesti ja urapolku näyttäytyy katkonaisena. Tässä vaiheessa moni lahjakas tutkija siirtyy muihin tehtäviin ja menetämme innovointihelmiä. Tätä ilmiötä tukee myös tuore tutkimus: yhä suurempi osa tohtoreista siirtyy akateemisen yhteisön ulkopuolelle erityisesti siksi, että pysyviä akateemisia uramahdollisuuksia on rajallisesti. Kyse ei ole pelkästään yksilöiden valinnoista, vaan rakenteellisesta ilmiöstä. Voimmeko odottaa, että nuoret sitoutuvat tutkijanuraan, jos emme pysty tarjoamaan uskottavaa ja kestävää urapolkua? Tarvitaan keinoja ennakoitavampaan väitöksen jälkeiseen uravaiheeseen.

Tarvitsemmeko tieteen sankareita?

Yksi näkökulma liittyy myös tieteen näkyvyyteen ja esikuviin. Suuret tunnustukset ja palkinnot voivat tehdä tieteen vaikuttavuutta näkyväksi myös laajalle yleisölle. Esimerkiksi suomalainen Millennium-teknologiapalkinto nostaa esiin tutkijoita ja innovaatioita, jotka voivat toimia inspiraation lähteinä myös nuorille. Suomessa täten Tekniikan Akatemia -säätiö tekee tärkeää työtä tämän näkyvyyden rakentamisessa. Tarvitsemme tutkijoita, jotka näyttäytyvät nuorille myös sankareina – ihmisinä, jotka ratkaisevat suuria ongelmia ja rakentavat tulevaisuutta. Uravalinnat eivät synny pelkästään rationaalisista vertailuista, vaan myös mielikuvista. Jos tutkija ei näy julkisessa keskustelussa kiinnostavana ja vaikuttavana roolina, se jää helposti muiden vaihtoehtojen varjoon ihan kokonaan ja silloin tulevaisuuden tiedekin on vaakalaudalla ilman tekijöitä. Jos emme saa nuoria kiinnostumaan tieteestä ja tutkimuksesta ja myöhemmin pysymään tutkijapolulla, menetämme kyvyn uudistua, ymmärtää ja ratkaista ongelmia.

Ratkaisut eivät ole yksinkertaisia. Niihin liittyy niin koulutus, rahoitus ja ennen kaikkea se, miten puhumme tieteestä ja teemme sitä näkyväksi. Yliopiston mukanaolo Yrityskylän kaltaisessa kokemuksessa voi olla pieni mutta merkityksellinen askel, varsinkin, kun se tavoittaa melkein koko ikäluokan. Se voi olla ensimmäinen kosketus siihen ajatukseen, että tutkijakin on mahdollinen ammatti. Näitä hetkiä pitäisi luoda tietoisesti lisää ja osoittaa ne syyt, miksi kannattaa olla tulevaisuuden tutkija – näin vahvistamme koko yhteiskunnan uudistumiskykyä ja tieteen huoltovarmuutta pitkällä aikavälillä.

***

Tilaa uusimmat Professoriblogit omaan sähköpostiisi.

Heidi Kuusniemi

Langattomien järjestelmien professori, Tampereen yliopisto. Vuoden Professori 2025.

Lue lisää kirjoittajalta