Yliopistot koulutusvastaisuuden kontekstissa
Kirjoittanut
Jopi NymanYliopistomaailman kesäkauden uutiset ja keskustelunaiheet eivät ole olleet kovinkaan myönteistä luettavaa: ministeri hyökkää yksittäistä akatemiahanketta vastaan, valtionvarainministeri haluaa leikata yliopistoilta yliopistoindeksin ja sen myötä arviolta 170 miljoona euroa sekä Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta 50 miljoonaa. Useiden tieteenalojen edustajat kirjoittavat jääneensä jo nykyisenkin akatemiarahoituksen ulkopuolelle.
Lukukauden alun lähestyessä opiskelijoiden mielenterveyden ja opiskeluun sitoutumisen kysymykset askarruttavat. Myös tekoäly uhkaa tutkimuksen ja opetuksen integriteettiä. Amerikkalaiset tutkijat pakenevat omaa yliopistollista kriisiään, eikä maa myönnä viisumeita vääriä aiheita tutkiville vierailijoille. Lisäksi erityisesti kotimaisiin yliopistoihin ja niiden tutkimukseen kohdistuva kritiikki saa tykkäyksiä ja tukea niin sosiaalisessa mediassa kuin nettilehtien keskustelupalstoilla. Tiedeyhteisömme ja toimintamme näyttäisivät olevan kriisissä.
Tästä huolimatta yliopistojen tiedotussivujen tutkimusuutiset välittävät monia positiivisia viestejä: niiltä löytyy tiedotteita menestyksistä ERC-hauissa ja kustannustehokkaista terveydenhoitokeksinnöistä sekä uutisia tutkijoiden aktiivisesta toiminnasta ja valinnoista merkittäviin rooleihin tieteenalayhteisöissä. Hankkeita suunnitellaan, haetaan ja aloitetaan, väitöskirjoja valmistuu, ja uusia opiskelijoita on rekrytoitu tänäkin vuonna opiskelijavalinnan haasteista huolimatta.
Nämä eivät kuitenkaan nouse valtamedian tai verkkokeskustelijoiden tietoisuuteen. Kriisi näyttäisikin osin olevan diskursiivisesti rakennettu ja välittyvän yhä raflaavampien mediaklikkiotsikoiden ja kommenttikenttien välityksellä. Erityisesti sosiaalisessa mediassa esitetyt yksinkertaistavat ja yliopistojen tutkimushankkeita järjettömiksi leimaavat lausunnot saavat helppoa palstatilaa ja tukea samanmielisten kommenttien muodossa. Yliopistojen ja tutkimusrahoittajien laatimia asiallisia vastineita ja selvityksiä ei lueta, sillä totuus on jo kommentoijan hallussa.
Ristiriidan taustalla olevista tekijöistä merkittävin on ideologinen polarisoituminen, jolla on populististen liikkeiden Suomessa hedelmällinen kasvualusta. Perinteisesti maatamme on usein pidetty koulutusmyönteisenä sekä koulutustamme tasa-arvoistavana ja laadukkaana aina yliopistoja myöten. Yliopistokuplassa ja muissa juhlapuheissa vedotaan tiedebarometriin, jonka tulosten mukaan 86 % suomalaisista luottaa tutkimukseen ja tieteeseen erittäin tai melko paljon. Tämän nähdään oikeuttavan tutkimusjärjestelmän roolin. Toisaalta saman barometrin mukaan yli 50 % vastaajista on melko pitkälti sitä mieltä, että Suomessa tehdään verovaroilla ”paljon hyödytöntä tutkimusta”. Tutkimuksemme tarpeettomuutta korostava ajattelu on siis paljon laajempaa kuin mitä ideologinen polarisaatio sinällään voisi mahdollistaa. Taustalla on mitä luultavimmin laajempia Suomelle tyypillisiä kulttuurisia arvoja ja historiallisia syitä.
Koulutus- ja tiedevastaisuudella on maassamme pitkät juuret, ja jo kansakoulujen perustamista vastustettiin monissa maalaiskylissä eräänä herraksi kasvattamisen muotona. Monissa kodeissa tietokirjallisuuden lukemista on pidetty hyväksyttävämpänä kuin kaunokirjallisuuden lukemista, kuten eräs eläköitynyt kollega on muistellut.
Kasvatussosiologisessa tutkimuksessa on osoitettu, että erityisesti työväenluokkaisten perheiden ensimmäiset yliopisto- ja tutkijakoulutetut kokevat vierautta suhteessa niin sukuihinsa kuin akateemiseen yhteisöön ja sen erikoiseen tapakulttuuriin. Samaten Joensuun yliopiston alkuvaihetta tutkineen Alina Kuusiston (2017) mukaan konservatiiviseen pikkukaupunkiin syntyneeseen korkeakouluun suhtauduttiin positiivisesti ajatellen sen tuottavan taloudellista vaurautta, mutta sen joidenkin tutkijoiden radikaaliksi nähty politisoituminen erotti monet paikalliset vallankumouksen tekijöiksi leimatusta yliopistoväestä.
Yliopisto mielletään monesti eliitin temmellyskentäksi promootioineen ja konferensseineen. Nykyisen yliopistolaitoksen ja siihen kriittisesti suhtautuvien väliin uudelleenrakentuvan rajalinjan voisi ajatella nousevan osin suomalaisesta mentaalihistoriasta, siihen nivoutuvista kulttuurisista arvoista ja merkityksistä sekä viime vuosikymmenten ratkaisemattomista ristiriidoista, ei pelkästään trumpismista ja MAGA-ajattelusta (joka arvovalinnoillaan toki tukee ideologisten rajalinjojen pystyttämistä). On selvää, että nykyhetken reaktiivista ja tuomitsevaa suhtautumista tieteeseen ja apurahoissa kylpeviin tutkijoihin olisikin syytä tutkia tarkemmin suomalaisen koulutusvastaisuuden historian kautta.
Sosiaalisen median keskusteluihin voimme vaikuttaa vain rajallisesti. Toisaalta on tärkeää kehittää erityisesti tiedeviestintää ja erimuotoista vaikuttavuutta. Tällöin työtämme koskevat myönteiset uutiset ja toimintamme luonteen avaaminen voivat osaltaan auttaa rakentamaan yliopistoista positiivista mielikuvaa.
