Natiseeko korkeakoulujärjestelmä liitoksistaan?
Kirjoittanut
Satu MiettinenSuomalaisella korkeakoulukentällä ollaan siirtymässä uuteen aikaan. Yliopistot ovat laajenemassa ja ostamassa ammattikorkeakouluja. Itä-Suomi näyttää hamuavan jopa kolmea ammattikorkeakoulua – Kareliaa, Savoniaa ja Kajaania – kerralla. Liikkeellä ennakoidaan pieneneviä opiskelijasukupolvia ja varmistellaan opiskelijamäärien riittävyyttä. Kentällä ennakoidaan duaalimallin uusjakoa tai uudenlaista toteuttamistapaa kohtuullisen nopeallakin aikataululla. Ennakoidaanko samalla kevyempää koulutusvastuiden jakoa? Johtaako kehitys muutaman iso monoliitin syntymiseen? Vai mahdollistaisivatko rakenteet ja teknologia pienempien kansainvälisesti verkostoituneiden ja ketterien huippuyksiköiden syntymisen?
Korkeakoulut ovat jo tottuneet säästämiseen, tiukkaan ohjaukseen kohti nopeaa valmistumista, tutkintojen ohjaamista kasvualoja kohti ja tutkimuksen tulosten mittareihin. Jos mihin, ollaan kentällä totuttu hallinnollisten järjestelmien uudistuksiin. Miten moneen laatikkoon ja juoksurataan voi (linja)organisaation järjestellä? Ovatko palveluyksiköt tehokkaampia keskitettyinä vai tiedekunnissa? Uudistuksilla pyritään vastaamaan huoleen korkeakoulujen taloudellisesta kestävyydestä ja siirtymään tietoperustaiseen päätöksentekoon koulutusohjelmien kannattavuudesta.
Kaikki yliopistot joko ovat tai valmistelevat yliopistoranking-järjestelmiin liittymistä. Tämänkin voi lukea merkiksi näkyvyyden hakemisesta kansainvälisellä kentällä. Samalla rakennetaan laajaa kansainvälisen opetuksen valikkoa. Kuinka valmis korkeakoulujärjestelmä on kilpailuun kansainvälisistä, maksavista opiskelijoista? Kansainvälisen kentän koulutuspaikat ovat myös kasvussa, joten kilpailu on kovaa. Siinä menestyäkseen joutuvat korkeakoulut todistamaan, että tutkinto johtaa laadukkaaseen työllistymiseen.
Kaiken tämän keskellä pohditaan akateemisen vapauden kaventumista, henkilökunnan jaksamista ja teknologian aiheuttamia muutoksia ei vain korkeakouluihin, mutta myös työelämään ja turvallisuuteen.
Yliopistot navigoivat tiukentuneiden toimintaedellytysten kentällä ja tekevät tulevaisuustyötä. Ilmiselvä vastaus on ponnistella erilaisiin paremmuusmittareihin vastaamisessa. Montako lippulaivaa, ERC-, Akatemian ja BF-hanketta yliopistolla on? Pystyykö valittu strateginen tutkimusalue vastaamaan tähän?
Tilannekatsaus toimintaympäristöön nostaa kuitenkin esiin lisää kysymyksiä. Pysyvätkö yliopiston perustehtävät samoina kaiken tämän murroksen keskellä? Pitäisikö korkeakoulujärjestelmän uudistua ja haastaa arvioinnin mittarit? Millä tavoin yliopistodemokratia toteutuu näin tiukoissa rajoissa?
Uusi, elämää muuttava ja yhteiskunnan suurin haasteisiin vastaava tieto on pitkään ollut korkeakoululaitoksen ja akatemian keskiössä. Arvoristiriita ohjauksen ja tiedon tuottamisen välillä on suuri. Onko arvoristiriita niin suuri, että se voisi tuottaa vastarintaa ja uusia vaihtoehtoja korkeakoululaitokselle? Pitäisikö korkeakoulutuksen visiotyötä haastaa vaihtoehtoisilla malleilla? Kun korkeakoulujärjestelmä natisee liitoksissaan, olisi hyvä kutsua koolle globaali asiantuntijaryhmä haastamaan ehkä jo luutuneitakin oletuksia, jotka raamittavat nykyistä järjestelmää.
