Olisiko Lauri Latela TV-sarjasta hyvä tekniikan opiskelija?
Kirjoittanut
Aki MikkolaOlen seurannut suomalaista reality-televisiosarjaa nimeltä Latela. Sarja kuvaa nuorten miesten intohimoa autoihin, rakentamiseen ja erilaisten teknisten ongelmien ratkaisemiseen. He hitsaavat, säätävät, suunnittelevat ja testaavat autoja sinnikkäästi. Katsoessani ohjelmaa olen useammin kuin kerran pysähtynyt miettimään, että tällainen tekemisen meininki ja käytännöllinen ongelmanratkaisukyky on juuri sitä, mitä tekniikan aloilla lopulta tarvitaan.
Ajatus herätti kuitenkin jatkokysymyksen: Saisivatko Lauri ja muut Latelan rakentajat opiskelupaikan teknillisestä yliopistosta, jos he haluaisivat lähteä pidemmälle vieviin opintoihin? Heidän käytännön osaamisensa ja innostuksensa ovat ilmeisiä, mutta akateemiseen järjestelmäämme liittyvät valintaperusteet eivät aina tunnista tällaisia taitoja.
Tekniikan korkeakoulujen opiskelijavalinta perustuu Suomessa edelleen pitkälti ylioppilastutkintoon. Valintaprosessissa huomioidaan pitkän matematiikan, äidinkielen ja fysiikan tai kemian suorituksia. Tämä malli on ollut käytössä pitkään, ja se on selkeä ja ennustettava. Koulumenestys kertoo opiskelijan taidoista, mutta se ei välttämättä kerro kaikkea siitä, millainen opiskelija todella on.
Todistusvalinnan lisäksi opiskelupaikan voi saada pääsykokeiden kautta, mutta myös pääsykokeissa painotetaan samoja matemaattis-luonnontieteellisiä valmiuksia. Tämä tarjoaa vaihtoehdon niille, joiden ylioppilastutkinnon arvosanat eivät syystä tai toisesta ole vahvat, mutta pääsykokeetkaan eivät mittaa sitä käytännön kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä, joka vaikkapa Latelan rakentajilta selvästi löytyy.
Tekniikan alalla menestymisen kannalta ratkaisevaa on ennen kaikkea sitkeys, kyky jatkaa vaikean ongelman parissa ja halu ymmärtää ilmiöiden taustalla oleva logiikka. Nämä ominaisuudet eivät aina näy lukion arvosanoissa, eivätkä kaikki oppijat ole samanlaisia. On olemassa suuri joukko potentiaalisia insinöörejä, joiden lahjakkuus näkyy käsillä tekemisessä ja käytännön ratkaisujen luomisessa, ei välttämättä perinteisessä koetilanteessa.
Tässä yhteydessä on tärkeää huomata myös toinen näkökulma, nimittäin se, miten tämä koskee naisopiskelijoita. Tekniikan aloilla naiset ovat edelleen selkeässä vähemmistössä, vaikka heidän potentiaalinsa ja kykynsä ovat yhtä laajat tai jopa laajemmat kuin miesten. Moni nuori nainen saattaa olla luonnostaan taitava ongelmanratkaisija, järjestelmällinen ajattelija tai luova teknisten ratkaisujen kehittäjä, mutta he eivät välttämättä tunnista itseään tekniikan alalle sopiviksi. Osalla ei ole ollut Latelan rakentajien kaltaista ympäristöä, jossa käytännön tekeminen olisi voinut tuoda heidän taitonsa näkyviin. Tästä syystä nykyiset valintamallit voivat ohittaa myös suuren määrän naisopiskelijoita, joiden kyvyt eivät heijastu pelkissä arvosanoissa.
Näistä syistä on perusteltua pohtia, pitäisikö valintatapoja laajentaa. Olisiko reilumpaa, jos useampi saisi mahdollisuuden aloittaa opinnot ja näyttää kykynsä todellisissa opintotilanteissa? Monessa yliopistossa, myös omassani LUT-yliopistossani, tähän suuntaan on jo otettu askeleita. Highway-väylä eli avoimen yliopiston kautta etenevä polku antaa hakijoille mahdollisuuden aloittaa opinnot ilman todistusvalinnan tai pääsykokeen painetta. Kun vaadittu määrä opintojaksoja on suoritettu hyvin, opiskelija voi siirtyä tutkinto-opiskelijaksi.
Olen huomannut käytännössä, että tämä väylä toimii. Se antaa aidon mahdollisuuden niille, jotka eivät ehkä ole loistaneet kouluaikana, mutta jotka ovat sinnikkäitä ja motivoituneita. Opintojen kautta syntyvä näyttö on rehellinen ja konkreettinen. Jos opiskelija pärjää opinnoissa, hänen potentiaalinsa on kiistaton.
Avoimen yliopiston väylässä on kuitenkin omat rajoitteensa. Jos kysyntä ylittää tarjonnan, paikat joudutaan arpomaan. Lisäksi avoimen yliopiston opiskelijat eivät yleensä saa opintotukea, mikä voi rajoittaa mahdollisuuksia niille, joilla olisi intoa, mutta ei taloudellista liikkumavaraa.
Tästä huolimatta näen avoimen yliopiston väylän erittäin merkittävänä ja tarpeellisena uudistuksena. Toivon, että tämänkaltaiset väylät vahvistuvat ja laajenevat tulevaisuudessa. Niissä mitataan juuri niitä kykyjä, joita tekniikan alalla tarvitaan. Halua oppia, kykyä jatkaa silloinkin, kun jokin ei toimi, ja aitoa innostusta rakentaa uutta. Nämä ominaisuudet ovat lopulta tärkeämpiä kuin yksikään yksittäinen koulutodistuksen numero.
Jos Latelan Lauri ja kumppanit joskus haluaisivat lähteä tekniikan opintoihin, toivoisin että heidän kaltaisilleen olisi entistä enemmän avoimia väyliä. On nimittäin täysin mahdollista, että parhaat insinöörit eivät aina tule suoraan koulumenestyksen kautta. He voivat tulla sieltä, missä ongelmia ratkotaan tosissaan ja innostus on aitoa. Samalla on aivan yhtä tärkeää varmistaa, että tekniikan ala avautuu myös niille nuorille naisille, joiden kyvyt ovat kiistattomat, mutta joita nykyiset valintamallit eivät vielä riittävästi tavoita.
Tulevaisuuden merkittävimmät insinöörit voivat löytyä Latelan hallilta ja nuorten naisten joukosta. He tarvitsevat mahdollisuuden näyttää osaamisensa.
