Ovatko yliopistot kuin 1700-luvun keramiikkatehdas?

Kun luin ensimmäistä kertaa 1990-luvulla Macintoshin (1994) teosta Management Accounting and Control Systems – An Organizational and Behavioral Approach nuorena väitöskirjantekijänä ja yliassistentin määräaikaisessa virassa, yllätyin. En ollut odottanut törmääväni siinä Friedrich Engelsiin (1820–1895) ja Karl Marxiin (1818–1883). En yksinkertaisesti ollut tullut ajatelleeksi, että näiden saksalaisten ajattelijoiden ideat voisivat yhä olla käyttökelpoisia kauppatieteellisessä tutkimuksessa ja opetuksessa.

Yllä mainitussa teoksessa kuvattiin kuitenkin, miten työntekijät voivat yhteiskunnallisten muutosten ja työelämän paineiden keskellä joutua osallisiksi ohjausjärjestelmien emergenteistä käyttötavoista. Se hyvä, mitä järjestelmillä alun perin tavoiteltiin, saattaakin kääntyä itseään vastaan: työntekijät vieraantuvat omasta osaamisestaan ja työnsä tuloksista, kun työ pilkotaan yksinkertaisiksi, toistettaviksi ja sirpaleisiksi rutiineiksi.

Kirjan esimerkit, kuten brittiläinen keramiikkatehdas, osoittivat, miten johto saattoi tiukoilla ohjausjärjestelmillä pyrkiä pitämään työntekijät kurissa ja varmistamaan, että nämä tulivat töihin ajallaan ja hyvässä kunnossa. Puolikuntoisenahan eivät työtkään suju. Tuolloin tuo kaikki tuntui kovin kaukaiselta omasta arkikokemuksestani suomalaisessa yrityselämässä ja yliopistoyhteisöissä.

Jos yliopistojen johtamisessa olikin tuohon aikaan omat haasteensa, ne eivät juuri heijastuneet opetuksen ja tutkimuksen arkeen. Työtä ohjasivat intohimo, halu oppia ja keksiä uutta. Macintoshin kuvaamat työelämän dystopiat tuntuivat pikemminkin vierailta varoituksilta.

Niistä ajoista on kulunut vuosikymmeniä, ja paljon on muuttunut – niin yliopistotyö kuin yliopistotkin. Vuoden 2010 alusta yliopistot muuttuivat julkisoikeudellisiksi laitoksiksi tai säätiöiksi. Uudistuksella tavoiteltiin lisää taloudellista ja hallinnollista autonomiaa sekä kilpailukykyä kansainvälisessä toimintaympäristössä. Samoihin aikoihin koettiin myös finanssikriisi ja Nokian vaikeudet, jotka sysäsivät Suomen taantumaan ja johtivat julkisen talouden nopeaan velkaantumiseen. Valtion oli helppo paikata alijäämiä edullisella lainalla, ja velkaantuminen sai jatkua – mutta talouskasvua ei silti kuulunut.

Viimeisintä paria vuosikymmentä ei voine kutsua Suomen menestystarinaksi (Puhakka 2025: 194). Syitä voi etsiä monesta suunnasta, mutta jotain on tapahtunut suomalaisessa uudistumiskyvyssä ja innovaatiopotentiaalissa. Jos sitä on, se ei ole ainakaan heijastunut talouskasvuna. Kun uusi yliopistolaki säädettiin, hallituksen esityksessä (HE 7/2009) ladattiin suuria odotuksia lain tuomiin positiivisiin innovaatiovaikutuksiin. Yliopistojen rahoitusmallikin muuttui: enää ei rahoitettu valtion tiliviraston menoja, vaan nyt yliopistot saivat osuutensa pitkälti aikaisempien tuotosten – kuten tutkintojen, julkaisujen ja kilpaillun rahoituksen – perusteella. Aikaansaannosten mittaamisesta onkin tullut keskeinen osa yliopistojen arkea ja byrokratiaa.

Ironista kyllä, samaan aikaan kun yliopistojen rahoitusta on leikattu arviolta 6,1 miljardilla eurolla verrattuna vuoteen 2010, ovat niiden tuotokset lisääntyneet huomattavasti (Unifi 2025). Professoriliitto onkin ajanut systemaattisesti yliopistojen rahoituksen kokonaisuudistusta, jossa lyhytaikaisen ja kilpaillun rahoituksen osuutta tulisi vähentää ja pysyvää, ennakoitavaa perusrahoitusta lisätä. Näin tutkijoilla olisi paremmat mahdollisuudet harjoittaa pitkäjänteistä ja kunnianhimoista tutkimusta yhteiskunnan hyväksi.

Yliopistojen johtamiseen sopii yhä yksinkertainen periaate, jonka professori Pekka Kauppi (2017) kiteytti: “Luota ja varmista.” Parhaimmillaan yliopistot rakentavat organisaatiokulttuurin, jossa tehtäväänsä sitoutuneet ja itseohjautuvat asiantuntijat voivat vapaasti päättää, miten työnsä tekevät – ilman että esihenkilö tai ohjausjärjestelmä puuttuu siihen, miten työ tulisi tehdä.

Tässä ajassa tarvittaisiin jälleen sitä, mikä 1990-luvun alun yliopistoissa vielä eli: luottamusta siihen, että ihmiset tekevät työnsä hyvin, kun heille annetaan siihen vapaus ja merkitys. Yliopistoja ei voi johtaa kuin keramiikkatehtaita, eikä tieteen tuloksia voi puristaa ulos ohjausjärjestelmien painekattiloista. Jos haluamme, että tutkimus synnyttää aidosti uutta ajattelua, yhteiskunnallista uudistumista ja kasvua, meidän on uskallettava luottaa siihen, mitä emme voi täysin mitata. Juuri se on sivistyksen ja tieteen perimmäinen lupaus.

Lähteet

HE (2009). Hallituksen esitys Eduskunnalle yliopistolaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi. (7/2009).
Kauppi, P. (2017). Kahlittu yliopistomme – Miten vapaudumme byrokratiasta ja opetuksen ylenkatsomisesta. Into Kustannus Oy: Riika.
Macintosh, N. B. (1994). Management Accounting and Control Systems – An Organizational and Behavioral Approach. John Wiley & Sons Ltd.: Wiltshire.
Puhakka, M. (2025). Suomen kansantalouden kaksi menetettyä vuosikymmentä. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 3/2025, 194–196.
Unifi (2025). Unifin lausunto valtion talousarvioesityksestä vuodelle 2026.

Markku Vieru

Liiketaloustieteen professori, Lapin yliopisto; Professoriliiton varapuheenjohtaja.

Lue lisää kirjoittajalta