Poliittinen ohjaus tutkimuksessa – kiusalliset partisaanien siviilisurmat

Viime aikoina on puhuttu paljon tutkimuksen valtiollispoliittisesta ohjauksesta. Meidän tutkijoiden asema ja vapaus valita tutkimusteemamme ja menetelmämme ja vapautemme opettaa tutkittua tietoa omalla tavallamme turvataan toki perustuslakimme 16. pykälässä ja yliopistolain kuudennessa pykälässä sekä vielä julkisuuslain pykälissäkin. Jälkimmäiset oikeuttavat meitä hyödyntämään tutkimusaineistona myös arkaluontoisia aineistoja, jotka muutoin ovat salaisiksi tai suojatuiksi katsottuja.

Käytännön elämässä tilanne ei kuitenkaan ole näin auvoinen. Ei ole nykyään, eikä ole ollut ennenkään. Tutkijat elävät ajassaan ja ovat sen vankeja. Academic Freedom Indexin mukaan tieteen vapaus lisääntyi maailmassa 1970-luvulta aina vuoteen 2010 asti, mutta kääntyi sen jälkeen laskuun – myös johtavissa tiedemaissa. Suomi on perinteisesti sijoittunut korkealle akateemisen vapauden indekseissä. Vuonna 2023 Suomen sijoitus oli yhdeksäs. Nyt olemme tipahtaneet maiden välisessä vertailussa sijalle 47. Tieteenvapausindeksi osoittaa, että akateeminen vapaus on heikentynyt merkittävästi jo 34 maassa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Edellisen kerran näin alhaalla tieteen vapauden indeksissä oltiin toisen maailmansodan aikaan, joka sentään oli laissa nimetyn sotasensuurin mukaista.

Harvoin on jaksettu muistaa sitä tosiasiaa, että toisen maailmansodan aikainen sensuuri jatkui pitkälle sodan jälkeen, myös sen jälkeen, kun valvontakomissio syksyllä 1947 poistui maasta. Muun muassa Suomen historian professoreita ja tutkijoita värvättiin puolustamaan Suur-Suomi -ideologiaa ja sodanjälkeistä siistimispolitiikkaa isänmaan edun nimissä. Muun muassa historian professori Arvi ”Perkele” Korhonen toimi sota-aikana yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston apulaispäällikkönä ja silotteli jälkeenpäin sota-ajan päättäjien kiinteää Saksa-yhteistyötä kehittämällä ns. ajopuuteorian. Hän pesi myös omia kasvojaan, sillä olihan hän itsekin ollut aktiivisesti liittämässä Suomen kohtaloa Saksaan.

Silmät suljettiin syrjäseutujen siviilien tragedioilta

Sensuurin koura on pitkä, itsesensuurista puhumattakaan. Konkretisoin tässä sodanjälkeistä valtiollista ohjausta hyödyntäen kokoamaani tietoa venäläisten partisaanien iskuista siviilejä vastaan Lapissa ja itäisillä rajaseuduilla jatkosodan 1941–1944 kesäkausina. Vaikka runsaan 5000 partisaanin sabotointitoiminnan painopiste oli Suomen miehittämillä Neuvosto-Karjalan alueilla, heitä riitti myös Petsamosta Ilomantsiin ulottuvalle rajaseudulle noin 1700 sotilaan verran. Näistä noin neljännes on arveltu olleen suomen kielen taitoisia eli inkeriläisiä, suomalaisia ja karjalaisia. Enemmistö teloitetuista oli naisia ja lapsia vauvaikäisistä teineihin. Suomalaiset saivat eliminoitua takaa-ajoissaan noin 140 partisaania. Isossa kuvassa rankinta partisaanisotaa käytiin nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilla itärintamalla noin puolen miljoonan sissin voimin. He pyrkivät kaikin keinoin sabotoimaan raja-alueille rynnistäneitä saksalaisia miehittäjiä.

Tilanteen muuttuessa Suomen poliittissotilaallisessa ilmapiirissä syksyn 1944 jälkeen, sota-ajan kuvauksista jätettiin määrätietoisesti pois siviilisurmat. Kuvaavasti koko partisaanikysymys sidottiin ensimmäisessä suomalaisessa aihetta käsittelevässä artikkelissa (1951) eurooppalaisen vastarintaliikkeen raamiin: venäläiset partisaanit puolustivat miehitettyjä alueitaan. Lapin osalta miehityskriteeri täyttyi sikäli, että Lappia katsottiin sitäkin Saksan miehittämäksi alueeksi, vaikka de facto, Suomen sotilasjohto oli luovuttanut alueen Hitlerin sotilaiden sotilashallintoalueeksi aivan vapaaehtoisesti. Myös suomalaisen siviilihallinnon intressissä oli pitää erämaaseudut asutettuina, arveltiinhan seudun tyhjentämisen olevan kuin kutsu venäläisille. Partisaanien iskuissa Lapin ja itärajan syrjäisten kylien naiset ja lapset joutuivat näin tietämättään paitsi natsien autoritaarisen regiimin, mutta myös Suomen turvallisuuspolitiikan ihmiskilviksi.

Lapin siviilihallinnon edustajilla (maaherra K. Hillilällä), Suomen sotilasjohdolla eikä liioin sodanjälkeisillä professoreilla ja tutkijoilla ollut kanttia sanoa siviilisurmien taustoja ääneen, vaan sotahistorioita kirjoitettaessa valtiollinen ohjaus määräsi tekstien sisällöt. Siviilisurmien poisjättämistä teksteistä helpotti se, että kyse oli vähäväkisistä pohjoisista periferioista, iskuissa säilyneistä ihmisistä, joiden ääni ei kantanut palanutta pirtinnurkkaa pidemmälle. Kymmenosaisessa sotavuosia käsittelevässä esityksessä Suomen sota 1939–1945 (1956–1965) kuitataan pohjoiset partisaani-iskut toteamalla lyhyesti, että ”siviiliuhreiltakaan ei vältytty”. Pääesikunnan toimistoupseerin, sotahistorioitsija Helge Seppälän partisaani-iskuja koskevassa esityksessä (1961) taas keskitytään Suomen miehittämien Neuvosto-Karjalan alueiden partisaanitoimintaan. Lapin ja itärajan tuhoisia iskuja ei haluttu tässäkään yhteydessä nostaa esille – olisihan tullut ikävästi esille se seikka, että suomalaiset olivat laiminlyöneet rajaseutujen ihmisten evakuoinnit.

Akateeminen tutkijakunta pysyi pitkään visusti poissa aiheen käsittelystä: 1980-luvulla aiheeseen tarttuivat toimittajat ja uhrien lähipiirit, mutta edelleenkään eivät yliopistotutkijat. He olivat uskollisia valtiolliselle ohjaukselle: venettä ei saanut keikuttaa. Vasta poliittisen ilmapiirin vapautuminen, kylmän sodan loppu 1990-luvun alussa vapautti meidänkin mielemme ja kielemme tutkimaan ja todistamaan noita murhia ja sabotaaseja, antamaan oikeutta teloitetuille.

Tutkitun tiedon kaipuu

Miksi puhua partisaaneista ja tutkimuksen valtio-ohjailusta nyt? Yksinkertainen vastaus on huoli ˗ ovathan kriisiajat kaikkein alttiimpia sensuurille ja tutkijoiden kontrollille – mitä tutkimuksen vapautta mittaavat indeksitkin todistavat. Ukrainan sota ja muu levottomuus kansainvälisessä politiikassa ja yhteiskunnan militarisoituminen ovat saaneet muun muassa partisaaniuhrien lapset ja lapsenlapset kysymään meiltä tutkijoilta, mitä oikeasti tapahtui, miksi ja miten heidän murhattuja sukulaisiaan ja koko asiaa on käsitelty, ja voiko vielä tapahtua niin hirveitä asioita. Siihen voi lyhyesti vastata lainaamalla Ilmari Käihkön juuri ilmestynyttä sodan ideaa pohtivaa kirjaa 10 oppia sodasta, että sota ei ole menneisyyden asia, sodasta oppiminen on hyvin haastavaa ja sodan seuraukset ovat aina arvaamattomia. Partisaani-iskujen 182 siviiliuhrin kohdalla arvaamattomuus toi mukanaan kauhua, kipua ja kuolemaa.

Kirjallisuutta:

Academic Freedom Index 2025

Käihkö Ilmari, 10 oppia sodasta. WSOY 2025.

Lähteenmäki Maria, Petsamon Kalastajasaarennon siviilisotavankien kovat kokemukset. Teoksessa Työväki ja Neuvostoliiton vuosisata. Väki voimakas 37/2024, 109–151.

Lähteenmäki Maria, Pahan jälkipuhunta. Partisaanien siviili-iskut Itä- ja Pohjois-Suomeen. Teoksessa Historiantutkimuksen etiikka. Toim. Lidman Satu et al. Gaudeamus 2017, 200–220.

Tasala Markku, Partisaanien sotavankina. Into 2025.

Maria Lähteenmäki

Historian professori emerita

Lue lisää kirjoittajalta